Joskus mieli on leppoisasti rauhassa, sovussa itsensä kanssa. Täällä Torpassa ja pihoilla on hyvä kuljeskella ja puuhailla pieniä, ajankohtaisia toimia, nauttia lämmöstä ja tuulesta, hiota ilmankosteudesta heti, kun jotain tekee, lämmittää pesuvettä saunan padassa. Jäljellä olevat aurinkolyhdyt syttyvät illan pimetessä. Aivan itsekseni olen päiväkausia, mutta mielessä on kuitenkin menneitä ja tulevia, lapsenlapsen jättämät asetelmat siellä täällä ja tulevat pikku juhlat nuorempia aikoja muistellen. Olen huomannut, että viidentenä totaalierakkopäivänä olo alkaa kuitenkin tuntua ahdistavalta ja yksinäiseltä.
Aioin olla saaressa pidempään, kun siellä oli niin ihana olla, mutta läheisten huoli myrskystä sai minut lähtemään ennen tuulen kovenemista. Olisi siellä pärjännyt. Nyt en tiedä, onko vanha kelomänty pysynyt pystyssä, kun tuuli tuli poikkeavasta suunnasta.
Vietin sitten myrskypäivän sisaren kaupunkiasunnossa ja sään salliessa kuljeskelin "kylällä", kävin kirppareilla, ostin hameen, puseron ja polvipituiset housut. Huomasin, että onhan tässä oltukin syrjäkylillä näkemättä ketään ihmisiä. Maanantai-illan helteessä talutin erästä ikäistäni naista pienen koiran kanssa portaita alas jokirantaan kirkon lähellä, hänellä kun oli ollut lonkkaleikkaus. Jäimme penkille juttelemaan pitkäksi aikaa. Emme tunteneet toisiamme eikä nimiä mainittu.
Lapsenlapsi odottaa tässä mummolassa, että käydään mustikassa ja kaivetaan perunoita mullasta. Niin tehtiin nytkin. Juuri nyt on mukava koota pientä satoa, ottaa vitamiinit suoraan marjapensaasta ja laittaa niitä talveksi talteen. Krassi ei meinannut itää millään, mutta nyt se alkaa kukkia, suosikkini. Minulla muutoin kukkivat nyt vain hyväntuoksuiset suopayrtti, tatar ja kultapiisku sekä ruusupensas. Tein niistä
tuoksuvia kimppuja maljakoihin. On onni saada olla lähellä luontoa tai sen sisällä. Sen terveysvaikutuksista oli taas jotain uutta tutkimustietoa. Miten elävät ne suurkaupunkien ihmiset, jotka eivät näe luontoa juuri koskaan?
Näin unta, jossa jouduin nojaamaan tungoksessa kookkaaseen mieheen. Sanoin, että tämä on tuttua. Ahtaus työnsi meidät vierekkäisiin lepotuoleihin, se oli ehkä laivalla. Huomasin, että mies oli surullisen näköinen. Kosketin hänen hihaansa ja pyysin anteeksi jotain, millä olin häntä loukannut. Hänen ilmeensä avautui vähän. Hän alkoi vaikuttaakin Sepolta. Tiesin, että saisn hänet helposti tuosta sulamaan. Heräsin. Yritin pitää kiinni unesta ja pitkittää sitä läheisen vuorovaikutuksen tuttua tuntua, joka unessa oli. Tuntua, jonka olin jo melkein unohtanut ja jota en enää tule kokemaan.
Elämän kiertokulku on läsnä. Se pitää hyväksyä, tyytyä siihen, mitä vielä on ja löytää ilonsa siitä. Kaura ja ohra ovat monilla pelloilla jo vaalenneet ja kypsymisen tuoksu tulee nenään.