Rautarouvat estradilla

Tänään lauantaina Jyväskylän yliopiston psykologian opiskelijajärjestöt olivat kutsuneet kaksi tunnettua psykologian emeritaprofessoria keskusteluun. Juhlasali oli täpötäynnä väkea, erityisesti nuoria.

 Lea Pulkkinen (86) ja Liisa Keltikangas-Järvinen (80) ovat palkittuja, edelleen täysaktiiveja psykologian tutkijoita.  Kumpikin tuli mökiltään, jossa he lukevat ja kirjoittavat alaltaan, eivät kuulemma tee mitään muuta sielläkään. Pulkkinen on juuri julkaissut Jyväskylän psykologian laitoksen historiikin. 

Liisa Keltikangas-Järvinen on noussut laajasti uudenlaiseen kuuluisuuteen tammikuussa julkaistun Itsekkyyden aika- kirjansa myötä. Kirjasta on otettu 9. painos. Kirjassa nostetaan pintaan yliyksilölliseksi tunnemylläkäksi muuttunut kulttuurimme, joka ei kuitenkaan ole poistanut ahdistusta, päinvastoin, siihen upotaan. Medikalisoituminen ja diagnoosi-innostus ovat tämän ajan vinoumia.  Keltikangas nostaa vastakohdaksi yhteisöllisyyden, resilienssin, sisun. Hänen nimellään tulee vastaan runsaasti räväköitä you tube- videokeskusteluja.

Pulkkisen pitkäaikaistutkimus perhetyyppien vaikutuksesta tokaluokkakaisista nelikymppisiksi kasvavien tutkittavien elämään on vaikuttanut laajasti ajatteluun, myös minun. 

Sodanjälkeisessä karussa ilmapiirissä kasvaneille Keltikankaan ajatukset ja tutkimusjohtopäätökset ovat tuttuja luonnostaan. Piti selvitä pitkälle omin voimin. Yhteisöllisyys sisältyi jo asumismuotoihin, isompiin perheisiin, opiskelijoiden kimppa-asumiseen omakotitalojen yläkerroissa, vanhustalojen yhteishuoneisiin. Yksinäisyydestä en muista puhutun.  Kun kuulin ensimmäisen kerran sanan opintotuki, sanoin ettei Suomi voi koskaan olla niin rikas, että maksaisi opiskelusta. Ei meille koskaan tehty ahdistuskyselyitä.

 Hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen myötä tukimuodot ovat lisääntyneet. Me karussa elämäntaistelussa kasvaneet halusimme  olla lapsikeskeisiä ja kuuntelevia vanhempia.

Kun yhteiskunnan tukimuodot nyt rapautuvat, palataan karumpaan maailmaan. Tarvitaan ehkä entisenlaista otetta, omatoimista yhteisöä. Jotain uutta tarvittaisiin ikäluokkani loppuun saattamiseen viimeisinä vuosinaan, mutta tuskin ehtii kehittyä. Yhteiskunnan kulttuuri elää ainaisessa heiluriliikkeessä, reaktiot muuttuvat vastareaktioiksi js taas toiseen laitaan. Yltiöyksilöllisyyden kritiikin suosio kertoo kulttuurin muutostarpeesta.

Keskustelun teemana oli psykologian vaikutus yhteiskuntaan. Nämä rautarouvat ovat kyllä osansa siinä tehneet. Suorastaan ihmeellistä oli, että vanhoja naisia  kuunneltiin ihaillen  runsaiden suosionosoitusten kera. 

Puolukkamailla

Olen saanut monena aurinkoisena päivänä nauttia mahtavasta puolukkarinteestä. Isokokoista marjaa pursuaa jäkälän ja sammalen keskellä. Se on niin kaunis ja harvinainen näky, ettei malttaisi poimia ja tallata. Kiitollisin mielin sitä katselee.  Hirvikärpäsiäkin on onneksi  hyvin vähän.  Olen lähetellyt kuvia ihmisten nähtäväksi. Sangollinen kerrallaan olen kanniskellut puolukkaa kotiin ja survonut saaviin. Mielessä on ihana puolukkapiirakkaohje, jonka viimeksi löysin ja tein. Siihen tulee päälle mascarponea ja creme fraichea sekä paiston jälkeen kinuskiraitoja. Olen myös tehnyt marjapuuroa jasmineriisistä. 

Muilta tutuilta paikoilta ei juuri mitään löytynyt, vain hyvin pienikokoista marjaa vähän. Marjapaikat muuttuvat muun muassa metsänkäytön ja kasvun mukaan. Puolukka tarvitsee valoa ja aurinkoa. Yksi  paikka sammui, kun viereinen istutusmetsä kasvoi isoksi ja alkoi varjostaa. Tämä rinne taas muuttui marjaiseksi, kun vieressä tehtiin avohakkuu ja tuli valo. Istutetut männyt ovat vielä matalia. Eivät ehdi minun aikanani varjostaviksi.

Minulle kesä on ollut hyvä kesä, kun ei ole ollut kovia helteitä. Alkukesä oli kyllä kasvulle kuiva, mutta ei tullut hyttysiä ja sai istuskella ulkona rauhassa illan valossa. Se kova 100 millin sade- ja ukkosilta elokuun puolivälissä oli pelottava ja ennen kokematon. Marjamailla viimetalviset myrskykaadot ovat jännitteineen vaarallisia. Mitä Suomessa ja maailmalla tullaan kokemaankaan ilmastonmuutoksen takia? Suuri osa maailmaa kärsii kuivuudesta, me märkyydestä. Tässä lähellä on pellot  liian märkinä sateitten jälkeen eivätkä kestä puimuria ja taas on luvassa sateita. Viljelijän elämä on hermoille käypää sivusta katsoenkin.

Elämässä on monta tasoa. Elellään säitä ja ruskan lisääntymistä seuraten ja samalla maailmanpolitiikan uhkakuvat tulevat pirttiin. Kotimaan politiikan keskustelujen seuraamista varjostaa sama ilmiö kuin Ruotsin vaalikeskusteluja, vastapuolen yletön mollaaminen yhteisen vastuunkannon sijasta.  Näkisipä oppositiopolitiikkaa, jossa pinnalla olisi yhteisen maamme asioiden kehittäminen eikä vain omien äänestäjien korvasyyhy ja tulevat vaalit.

Hyviä uutisia

-Olipa sulla tänään hyviä uutisia, huomasin sanovani puhelimessa ja  hätkähdin. Minulle oli juuri kerrottu, että soittajan vanha ystävä oli kuollut nopeasti, ollut sairaalassa vain muutaman tunnin. Sitä ennen hän oli asunut vuoden verran palvelutalossa, jossa hän oli viihtynyt mainiosti pitkän, turvattomaksi käyneen yksinasumisen jälkeen.  Oli lihonutkin kyllä, kun oli niin hyvää ruokaa monta kertaa päivässä. Hänestä oli siellä muitten seurassa kuoriutunut taas esiin hauska seuramieskin. Hän oli hartaasti toivonut, että saisi asua tässä viimeisessä kodissaan loppuun asti ja ettei häntä tarvitsisi kuljetella paikasta toiseen, kuten monia muita siirrellään. Tämä toive toteutui, vain yksi meno sairaalaan tapahtui. 

Siis hyvä loppuelämä ja hyvä kuolema ovat hyviä uutisia. Ei ystäväni moittinut kommenttiani. Tässä ikävaiheessa arvostukset muuttuvat. 

Tästä kuljettelusta kuulin taksinkuljettajan näkökulmasta. Sairaaloista lähetetään yksin kotiin ihmisiä, jotka tuskin pysyvät jaloillaan. Taksi arvaa, että ennen pitkää tulee uusi kuljetus, jossa ihminen viedään maakunnan johonkin toiseen sairaalaan tai yksikköön ja sieltä taas pian kotia kohti. Rumba jatkuu ja yhteiskunnan kulut juoksevat. Sairaaloitten ja terveyskeskusten sulkemisten aiheuttamia kuljetuskuluja ei ole laskettu kokonaiskuluihin,  koska ne eivät ole hyvinvointialueen budjetissa. Eikä tietysti inhimillistä hätää ole arvioitu.

Olen myös kuullut useammankin taksinkuljettajan huolen  ensi vuoden Kelakuljetuksista. Kelakyytien ajaminen on kilpailutettu eri alueilla niin alhaisiin hintoihin, että hyvin moni joutuu lopettamaan työn. -Kuka näitä vanhuksia sitten vie ja kuljettaa, on lisähuoli oman toimeentulon lisäksi. 

Ikätoverien kuolinuutisten ja oman luopumisprosessin ohella eletään kuitenkin joka päivä. Olin viikonloppuna akvarellikurssilla ja oli yllättävän kivaa, jaksoinkin. On hauska oppia jotain uutta. Kuvassa on oma työni, jota pitää vielä muokata ja korjata. Sopivat haasteet voivat virkistää hiipuvaa aktiivisuutta ja nostaa mielialaa. Elämänhalua voi viljellä, kun elonpäiviä vielä on.  

Albumikuvia

Olen tässä katsellut valokuva-albumeja. Nyt on aika niitä katsella, selailla elämää vuosikymmeneltä toiseen, muistella. Siksi kai olen kuvia tallentanut ja albumeja tehnyt. 

Paperikuvat ja albumi ovat hyvin säilyviä tallennusmuotoja. Paljon on diakuvia kahdeksankymmenluvulta, mutta katselu on vaivalloista huonosti toimivalla laitteella. CD- tai levykekohtaa ei missään laitteessa enää ole. Muistitikun tulevaisuudesta ei ole tietoa.

Ihmisen muuttuminen näkyy kuvissa vahvasti, selvemmin kuin mitä on muutoin huomannut. Lapsenlapsi ei joskus tuntenut minua nuoremman iän kuvista. Ei neljänkymmenen vuoden takainen tuttavakaan sattumalta tavatessamme tuntenut minua. 

Katselin omia ja sukulaisten ja ystävien kuvia nuoruudesta vanhuuteen. Itsen ja toiset kokee yhteisen historian kautta, samalla entisinä kuin nykyisinä hahmoinaan. Kuvia voi helpommin katsella kuin vierain silmin. Ohuehkot hiukseni näyttävät laitettuina tuuheammilta kuin olivat. Pitäisikö vieläkin vähän laittaa, en ole viitsinyt vuosiin, annan vain kasvaa ja sidon kiinni. Huomioni kiinnittyi muutoinkin hiuksiin, kun niistä oli muussa yhteydessä ollut juuri puhetta. 

Iida- täti ei itse viimeisellä vuoteellaan tuntenut itseään valokuvasta: -Tuo on Sinikka, mutta kuka tuo toinen on? Aina hyvin vaalittu vahva tukka oli ohuina harottavina säikeinä, kasvot laihoina ja kalpeina. En selvittänyt asiaa, parempi että hän piti entisen peilikuvansa mielessään. 

Jos kasvojen luuston rakenne on pyöreä ja poskipäät korkeat, ulkonäkö säilyy enemmän entisenä. Muut joudumme nykykuvamme hyväksymään, sen verran kuin sitä tarvitsee vilkaista.

Joskus vanhakin on kaunis. Ylemmässä kuvassa on Anna-tätini pari viikkoa ennen kuolemaansa. Vahva lettinuttura on pienentynyt nupuksi, mutta se ei tästä kuvasta näy. Kuvan otti Leena-serkku pääsiäisenä 1995.

Tässä kuvassa on äitini kymmenvuotiaana vuonna 1920. Perinnöllinen kulmien/luomien laskeutuminen näkyy jo siinä.  Hän suri vahvojen lettiensä ohenemista.Yhdeksänkymmenvuotiaana jäljellä oli ohuita haituvia. Tarkka ilme oli jäljellä vielä viimeisissä kuvissa.