torstai 8. heinäkuuta 2021

Heinässä

Koko päivän makailin ilmalämpöpumpun viileässä tuulessa ja luin vintistä hakemiani peruskirjoja. Maija Asunta-Johnstonin Onnellisen naisen vuosi ja Naiset eivät syö retiisejä ovat täynnä pihapuuhia helteessä. Niinpä minäkin illansuussa nousin ja lähdin haravoimaan heinämaatani. Vuokraviljelijä ajoi pyynnöstäni töittensä ohessa isoilla laitteillaan navetan ja kivimuurin välisen alan, jonka olen jättänyt hoitamatta. Sain idean laittaa pystyyn heinäseipään vanhasta muistosta. Haravoin, pystytin lapion avulla seipään - en enää  uskalla hakata rautakangella -  ja talikolla nostelin heiniä seipäälle. Kaadetun heinän tuoksu on tuttu ja liikkeet ovat kehon muistissa. Mutta seiväs huojuu, heinä oli liian lyhyttä eikä tahdo pysyä seipäällä, sivuja ei voinut siistiä, keko jäi rumaksi. 
Silloin ennen tehtiin kiireistä pitkää päivää, mutta ei silloin ollut nivelrikkoa ranteessa eikä peukalonivelessä eikä polvessa eikä selässä. Jos jollakulla olikin vaivoja,  piti silti saada heinät latoon. Toistaiseksi pihani laidalla seisoo siis heinäseiväs. Muistelin heinässä oloa isän kanssa. Hän ei ehtinyt kokea huvin vuoksi talikkoon tarttumista, vaan se oli välttämätöntä perheen elannon vuoksi.

2 kommenttia:

  1. Nostalgiaa sanoin ja kuvin. Tuttuja fiiliksiä minullekin. Heinäpellolla oltiin mukana lapsesta lähtien, ensin palikoita laittamassa, sitten jo viimeistelyssä haravalla ja isompana hangon kanssa oikeasti heinätöissä. Parasta oli päästä vähän ennen aikuisten lopettamista uimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seiväs kaatui jo, kun menin toisena päivänä lisäämään heiniä. En saanut seivästä hyvin pystyyn, se huojui alunperin, pitäisi tehdä terävä reikä rautakangella. Nostalginen hetki koettiin kuitenkin!

      Poista