Olen taas kulkenut konkreettisesti menneitten vuosikymmenten marjapaikoilla saarimökin maisemissa. Jotenkin ne aikanaan löytyneet paikat vain täytyy käydä aina katsastamassa. Löysin sangollisen yllättävän hyvää mustikkaa paikasta, jonka sukulaisiin kuulunut Veera näytti minulle 30 vuotta sitten. Tuntuu, ettei täällä ole enää muita marjastajia. Sain siitä läksiäislahjan mökkinaapureille, jotka ovat myyneet mökkinsä voimien heikentyessä. Puolet vein veneellä lankomiehelle, velimiehelle, joka ei enää pääse itse metsään. Tuolta vastapäiseltä salmelta odoteltiin ennen hänen ja perheensä venettä kääntyväksi meidän suuntaan. Se oli ajat sitten, haikeudella muistan niitäkin vierailuja. Tänään siistin Veeran hautaa ja muistelin häntä, mukavaa ihmistä.
Torpalta lähtiessäni (polkupyörällä linjurille, kassi jopparilla vanhaan tapaan) näin, että thaipoimijat levittäytyivät lähimetsiin. Tiukassa on nyt heillä tienesti. Minä ehdin saada niukan osuuteni. Viime vuonna he ehtivät ensin puolukkapaikkaani.
Kesää on, lämmintä, tyyntä, leppeitä iltoja, yöpissalla käydessä näkyy täysikuu. Voi istuskella kalliolla katselemassa auringonlaskua. Täällä on hyvä olla. Vettä täytyy nyt kyllä tarkkailla sinileväriskin takia. Auringon lasku on siirtynyt monta kuusenlatvapykälää vasemmalle, mutta pitkästi on vielä ääriasentoon mäen toisen puolen ohi. Ensimmäiset kymmenen vuotta tässä saaressa olivat koleita ja tuulisia, mutta innolla tänne ajettiin Helsingistä. Muistoissani kesällä 1997 oli ensimmäisen kerran riittävän lämmintä makailla riippumatossa.
Naapureilla on vielä kolme yötä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti