Ihmisen muisto

Aika reippaastihan olen totuttautunut tähän yksinoloon, kuten olen monasti viime aikoina kertonut, mutta välillä putoaa yllättäen johonkin haikeaan muistoon. Yksinäisenä lauantai-iltana televisio-ohjelmistoa selaillessaan muistaa, että yhteen aikaan, kun lapset olivat jo omillaan, vietimme kahdestaan leppoisia lauantai-iltoja. Usein siivosin, leivoin ja kävin lenkillä päivällä ja illalla saunottiin yhdessä. Asetuin sitten sohvalle makuulle katsomaan Kettua (vanhaa), hän istui vieressä tuolissa. Alun katsomisen jälkeen vaivuin raukeaan uneen. Havahduin loppumusiikkiin ja kysyin: kuka se oli. Hän kertoi. Tämä rentouden ja turvallisuuden hetki toistui useasti. 

Muisto tuo paljon muitakin kuvia hänen läsnäolostaan ja myös monitahoisesta, rikkaasta, lahjakkaasta persoonastaan. En ehkä enää kaipaa niinkään  parisuhdetta ja yhdessä elämistä, tuosta lauantaimuistosta huolimatta,  vaan hänen ydinolemustaan, johon kuuluvat kaikki vuosikymmenet hänen kasvussaan. Teho-osaston vuoteen vieressä pidin kättäni hänen viilenevällä otsallaan ja sanoin: Haihtuuko nyt se kaikki, mitä noissa aivosoluissa on ollut, tyhjeneekö kaikki tieto ja ymmärrys olemattomuuteen? Tuntui, ettei koko henki ja tietoisuuden sisältö voi kokonaan hävitä ja jatkua vain  toisten ihmisten muistoissa. Tuntui, että ydin, sielu siirtyi toiseen todellisuuteen, joka läpäisee näkyvän todellisuuden. Vuosia se toinen maailma oli hyvin lähellä.

Ajan mittaan ihmisen muisto tiivistyy omassa mielessä ydinkuvaksi, olennaiseksi, timantiksi, jonka näkee paremmin kauempaa. Ihmettelen kiitollisena sen saamista lainaksi, oman elämäni osaksi. Lapset ja lastenlapset menettivät  hänen lämpimän, viisaan tukensa. Hetkeksi putoan taas menetyksen ja kaipauksen aaltoon. 

Mökkisaaren iso mänty oli vihreähavuinen, kun sinne menimme vuosikymmeniä sitten, nyt se seisoo kelopuuna, muistopuuna.