Kädenjälkien muisto

Kuuntelin ja katselin Pyhäinpäivän messun Jyväskylän kaupunginkirkosta. Messu oli kaunis, rauhallinen. Omaiset saivat viedä ruusun sivualttareille läheistensä muistoksi.

Kynttiläni paloi pöydällä. Läheisteni haudoille sytytetään tänä vuonna kynttilät ystävien avulla.

Minä olen huono kuuntelemaan puheita, mutta käsityö auttaa keskittymään. Minulla onkin aina jumalanpalvelussukka varalla. Tänään aloitin toisen uuden sukan. Muistelin samalla Iida-tätiä, jolla oli aina sukankudin. Iän myötä pitsimallit yksinkertaistuivat perussukkaan. Minulla on vieläkin kahdet punaiset, pitsimalliset tallella. Muistelin äitiä, joka kertoi innolla valvoneensa ja kutoneensa sukkia, lapasia, jopa alushameen joululahjoiksi lasten ollessa pieniä. Näen isän nostamassa sukkiaan kuivumaan tupamme orren päälle.

Mitä useampia ja mitä läheisempiä ihmisiä on rajan toisella puolella, sitä ohuemmaksi muuttuu väliverho. Ihminen siirtyy lähemmäs tuonpuoleista. Koronaan kuoleminen voisi olla melko nopea tapa verrattuna vuosikausien kitumiseen ja lopulta yhtä tuskaisaan loppuun. Kyselyissähän useimmat sanovat, etteivät pelkää kuolemaa, vaan aikaa sitä ennen. Ruotsi on mahdollistanut tämän 15000:lle ihmiselle, kyynisesti ajatellen. Kyllä minä silti mielelläni vielä elän!