Junalla jouluun

Täällä taas makailen tuvan puusohvalla, pimeyden keskellä. Katselen takkatulta. En tullessani vähään aikaan  huomannut, että kellot olivat vielä kesäajassa. Kellojen siirto tuntui tuovan lisäaikaa. Viideltä tuntui, että on jo kovin myöhä ja että pimeää on ollut jo kauan. 

Oli suorastaan mukavaa matkustaa junalla ja katsella lumisia maisemia, vaikka olikin vaihto ja kaksi isoa matkalaukkua. Säilytyslokeroissa oli kuitenkin tilaa ja opin kuinka erilaiset lokerot sijaitsevat vaunuissa. Ovat ilmaisia, 50 sentin kolikon saa takaisin. Junissa oli väljää ja kaikilla maskit. Täytyy silti välttää kontakteja, jos olisi sattunut tauti tarttumaan, etten kuljettaisi sitä kenellekään. 

Illalla kiertelin vähän Lapuan keskustassa ja katselin jouluvaloja ja Marianne Hietalan valoisan näyttelyn (olin ainoa, näin vain vahtimestarin lasikopissaan). Tuntui jotenkin hyvältä ja juurevalta kulkea tuttuja reittejä pitkästä aikaa. Kun palveluliikenteen auto kulki Alajärven tietä, tuntui kuin olisi kotiin menossa. Sitä tietä kuljin oppikoulussa. 

Tällainen siirtyileminen tuntuu joskus vaivalloiselta, mutta toteutuessaan virkistävältä. Aivot kaipaavat muutosta, uusia asioita ja vanhan kertaustakin. Aivoissa "hyytyvät" ne aivosolut, joita ei käytetä. Jos toimii koko ajan samalla kaavalla, kapenee aivosolujen ja niiden yhteyksien verkosto. Pitäisi tehdä välillä jotain toisin ja oppia jotain uuttakin. Pitemmässä siirtymässä on myös paljon muistettavaa mukaan ottamisista, niin tulee vähän muistiharjoitustakin. Jokainen voi löytää omaan arkeensa jotain pientä virkistävää muutosta. Voisi vaikka avata tv-ohjelman, jota ei ole koskaan katsonut tai etsiä puhelimesta jonkin uuden toiminnon.

Mitä uutta tein? Laitoin jouluvalot pihakuuseen eri tavalla, jonka olin nähnyt kaupungissa iltalenkin varrella. Piti oppia, kuinka ja millaisella kepillä saa valonauhan nostetuksi ylös. Ei kovin kummoista oppimista, mutta jotain. Ja ne junan kätevät lokerot!