Ikä vai laiskuus

Aamulla silmäilin ikkunoitani. Näkyy kyllä läpi, mutta kai pitäisi pestä, mutta jos vasta syksyllä...Tai jostain löytyisi varmaan ikkunanpesijä, joka tekisi parempaa jälkeäkin kuin minä. Onhan tätä ikäänkin jo. Menin sitten käymään alakerran 88-vuotiaan ystäväni luona. Hän kertoi posket hehkuen, että oli ollut puuhapäivä. Hän oli pessyt korkeat ikkunat, silittänyt syksyllä pesemänsä kesäverhot, hakenut alavarastosta tikasportaat, kiipeillyt niille ja ripustanut verhot korkealle katonrajaan. Välillä oli syönyt ja nukahtanut tuoliin. Parvekelasien pesu toisena päivänä oli suunnitteilla.

Jaha. -Pitääköhän minun taas ottaa sinusta mallia, sanoin.  Harva sinun ikäisesi tuohon pystyy. Vaikka kiipeillä ei pitäisi yksin.

-No mutta katsotko Veteraanijuhlaa, hän kysyi. Siellä oli paljon satavuotiaitakin ja haastattelussa olivat niin virkeitä ja harrastavia. 

Niin se ikäraja siirtyy oman iän mukana monessa suunnassa.  Kun tapaan nuoren lääkärin, kerron mitä se lääkärityttö tai -poika sanoi. Kun mummu kuoli 72-vuotiaana, oli hän minusta jo aivan iäkäs. Itse olin silloin 34- vuotias.

Pitäisikö minun taas komentaa itseni raivaamaan ikkunoiden edustoja vapaiksi ja räplätä tiukkoja kiinnityksiä auki ja niin edelleen, kun tuo 11 vuotta vanhempikin? Vai etsiä ammattisiivooja? Vai jättää koko homma syksyyn, kun palaan maalta? Jos silloin näyttää harmaalta.

Missä kuljin tänään

Etelä-Pohjanmaa ei yleensä ilahduta suurilla vesistöillä, mutta lumien sulamisen aikaan virtaavat vedet laajoina paisuntoina, elleivät tulvina, yli äyräittensä. Tänä vuonna laajat peltotulvat on saatu vältetyksi. 

Padon ansiosta joki on kesälläkin leveämpi kuin minun kouluvuosinani, mutta näin keväällä se on leveä kymi.

 Vapautuva vesi ja virtaava kimallus kirvoittavat ihmisen sielunkin jäitä. Pääsiäisviikkoina olen käynyt ihailemassa Lapuanjokea Lakaluoman myllyn sillalta, tänään pyöräillen keskustassa kahdelta riippusillalta ja kulttuurikeskuksessa Cafe Patruunan terassilta. Vesi-ihmisenä piti vielä mennä uimahalliin, mutta se olikin yllättäen suljettu henkilöstövajauksen takia. Enpä ole sellaista ennen kuullut.

Pitäisi olla parempi kamera veden kimallusta varten, mutta tekee silti mieli jakaa vaatimattomia kuvia tässä. Useimmat kai katsovat näitä puhelimella, joten kuva jää pieneksikin. Olen opetellut yksin katsomista, mutta kuitenkin tekee mieli sanoa jollekulle toiselle: katso tuota. Jokirannan kävelytie on veden peitossa, puut vedessä. Veden kiilto ja tuoksu ja  auringon lämpö tuulensuojaisella terassilla luovat hetkeksi tässä ja nyt-tunnelman, josta paha on kaukana.

Iloista pääsiäistä!

Pääsiäisen ilo oli läsnä kotikylän kauniissa kyläkirkossa. Aurinko paistoi alttarille korkeasta ikkunasta, pappi oli läsnäoleva ja selkeä, lähellä istui kauniisti veisaavia ihmisiä, ehtoollinen kutsui koolle. Kyläläisiä oli vain vähän. Monet vakiokävijät ovat jo poissa, uusia ei näy. 

Sisaren kanssa taas kierrettiin kotikylä ja käveltiin tuttua tutumpaa tietä kotimökin ohi. Otin kuvan avarasta maisemasta, joka avautui ikkunasta ja pihalta. Sellainen pitäisi minulle näkymän olla. Pihlaja oli olemassa jo 70 vuotta sitten. Tuttu lato nököttää navetan takana. Tuntuu vain hyvältä, että näitä pääsee kerran pari vuodessa katselemaan.

Ankea oloni on väistynyt. Tunteet muuttuvat vain ilmaisemalla, olen oppinut. Tämä kirjoittaminen on monesti palvellut tätä tarkoitusta. 

Joen kevättulva tuo elämäniloa kylänraitille. Puhumattakaan siitä ilosta, että sain toista vuorokautta olla sisareni seurassa. Toisen ihmisen läsnäolo tuntuu normaalilta olotilalta. Yksinolo on asia, johon tottuu. Jollekin toiselle se voi olla luontaisesti sopiva olotila. 

Muistoahdistus

Joskus päivä on pilvessä, vaikka aurinko paistaisi, niinkuin eilisaamuna. Oli ollut pakkasyö. Hanki oli niin kovaa, että kesti kävellä. Hiihtelin vähän lähipelloilla. Luoma on jo sulamassa, kevät on ilmassa, mustarastas tullut. Joutsenpari seisoskeli lähistöllä, huuteli toisilleen. Yleensä tällainen antaa minulle suurta iloa. Nyt on kuin en tuntisi mitään. Viime öinä olen nukkunut lyhyitä pätkiä, herännyt joka unijakson jälkeen. Onko kuukin alkanut minua valvottaa? 

Istuin ja mietin, missä vika, mistä nämä masennuksen oireet. 

Mieleen nousi seuraavan viikonlopun tilaisuus, miehen veljen muistoseurat. Huomasin, että se pelotti minua, kauhistutti. Ohjelma on kuulemma tehty samalla mallilla kuin Sepon muistotilaisuus, paljon lyhyitä puheita. Tuntui, että minun on vaikea mennä sinne. Kuuden ja puolen vuoden takainen tilaisuus tuli lähelle. Mieheni äkkikuolema nousi pintaan. Kaikki yllättävä piti vain hoitaa nopeassa tahdissa ja pitää isot hautajaiset, vaikka en olisi jaksanut. Hyvähän se kyllä oli, että laaja ystäväpiiri sai hyvästellä hänet.  Siinä istuessani tunsin myös, että täältä puuttuu paljon, kun häntä ei ole. Yksinolo tuntui yksinäiseltä. Olen käynyt jo kyläilemässä niissä paikoissa, joihin minulla on avoin kutsu. Silti yksinolon tunteja on paljon. Heikkona hetkenä se tuntuu raskaalta. 

Jotenkin olo helpotti, kun tätä tunnustelin. Nukuinkin paremmin. Silti on  unenomainen olo.

Matteuspassion ilta.

Junassa

 Vuosi sittenkin olin täällä Torpalla. Oli lunta ja räntää kuten nytkin. Polvi oli kipeä, nyt hartia. Poskionteloissa välähtelee pientä kipua, vähän nuhaista oloa. Lähdinkö liian aikaisin liikkeelle flunssan jälkeen? 

 Vuosi sitten kirjoitin: "Tässä olossa ei tarvitse yrittää eikä tehdä mitään. Voi katsella uneliaasti sadetta, lintujen pyrähtelyä puissa, ikkunan avatessa kuulla joutsenten kirkasta kilinää ja tööttäilyä suolla. Oikaista päivälevolle. "Olla olemassa niinkuin Lehtimäki ja Soini", kuten mieheni sanoi. Olla olemassa ilman mitään mainittavaa tarkoitusta ja roolia, vain kantaen hiljaista, vanhenevaa elämää niinkuin näissä muissakin taloissa asuvat, sillä oikeudella, että on annettu elämä elettäväksi."

Aina ei olo ole yhtä tyyni. Vasemman hartian kipu on sydämen ympärillä ja tekee mielen levottomaksi, herätti yölläkin. Ehkä napakka hierontakin tuntuu jälkikipuna. 

Junassa tuli vastapäätä istumaan mies, joka harvinaista kyllä aloitti heti keskustelun. Hän kertoi olevansa luentomatkalla, aiheena surusta selviäminen. Hän kertoi elämäntarinansa, loppuunpalamisensa, masennuskaudet, sodan jäljet perheessä ja myös selviämisen keinot, terapiat, luovuuden, perheensä. Hän oli kokemustensa myötä kehittynyt konsultiksi ja luennoitsijaksi. Kotisivut ovat hienot.

Uutta minulle oli metakognitiivinen terapia, josta olen nyt lukenut.  Metakognitio tarkoittaa tietoisuutta omien ajatusten rakenteista. Terapiassa ei perehdytä omien ajatusten sisällön arviointiin kuten kognitiivisessa terapiassa, vaan opetellaan  tunnistamaan ja valitsemaan ajatusratoja. Kannattaako taas nousta tuohon samaan ajatusjunaan, jossa kerrataan pahaan oloon vievää teemaa, sitä kun avioerossa piti pettäjälle maksaa puolet kaikesta. Valitaankin toinen, paremman olon tuovan ajatuksen juna. Sallitaan tunti päivässä ikävissä ajatusradoissa ja vanhoissa tapahtumissa rypemistä. Tällä menetelmällä on kuulemma saatu erinomaisia tuloksia masennuksen ja muunlaistenkin mielenterveysongelmien hoidossa. Metakognitio liittyy myös oppimiseen. Jo  opitun rakenteen siirtäminen toiseen tehtävään voi auttaa ratkaisemaan sen.

En ole vuosiin jutellut junassa kenenkään kanssa. 

Välillä ulkona hanget kirkastuvat, kun aurinko väläyttää hohtonsa pilvien välistä. Sekin on metakognitiota, että muistaa mikä on ennenkin auttanut.

Lukumatkoilla

(Kuvakaappaus Rantapallo.fi)

Viime viikolla tulin flunssaan palattuani Helsingin pippaloista. Marraskuussa tapahtui samoin. Kuumetta on ollut vain parina päivänä, mutta tukkoisuus, nivelkivut ja aivastelusarjat jatkuvat. Koronatesti näytti negatiivista. Vähän jäi vaivaamaan, kun unohdin puristaa nenätikkua kuivemmaksi nostaessani sitä pois liuostuubista. Testin teko tuntuukin vähän jännittävältä tarkkoine yksityiskohtineen. Täytynee tehdä uusi testi myöhemmin. Vaikka flunssaa tämä on.

Muistin viime syksyn flunssanaikaisen dekkarivierailuni Åren talvimaisemiin. Etsin BookBeatin aarrevarastoista uutta ja löysinkin Ragnar Jo'nassonin kolme Islantiin sijoittuvaa sarjajännäriä: Pimeys, Saari ja Sumu. Luin ne nopeassa tahdissa. Välillä piti levätä. Ne veivät matkalle Islannin vuonojen, jyrkkien vuorten ja laajojen jäätiköiden maisemiin. Olimme Islannissa marraskuussa 2013 ja sijoitin tapahtumia muistikuviini. Maisemat minulle aina tärkeimpiä ovat. Kirjat ovat jännittäviä, hyvin eteneviä, sekä päähenkilöpoliisi Huldan traumaattista perhehistoriaa että ratkottavien tapausten arvoituksia kiinnostavasti avaavia. Viimeisessä kirjassa oltiin lumimyrskyn ja pimeyden sisällä syrjäisellä maatilalla, mikä taas jotenkin sopi flunssakuplan vertauskuvaksi. 

Yhtenä aamuna heräsin liian aikaisin ja etsin jotain lyhyempää novellia kuunneltavaksi. Arvelin, etten nukahda enää. Otin sellaisen, jossa nainen matkustaa yksin Pariisiin. Havahduin uneen, jossa olin Sepon kanssa Pariisissa kapealla kävelykadulla ihmisvilinässä. Sepolla oli kuulokkeet päässä, mutta lukijan ääni kuului koko ajan kadulla. Kehoitin korjaamaan niitä niin, ettei ääni kuulu ulos, mutta hän vain myhäili. Keskellä katua kiersin käteni hänen ympärilleen ja totesin, että olet hoikistunut. Hän ei sanonut mitään, myhäili vain. Kun heräsin, lukijan ääni kuului yhä. Oli kulunut pari tuntia. Kiitos, kun saimme tavata!