Päivien sisältöä

Harmaat päivät kuluvat hiljalleen. Käyn uimahallissa pari kertaa viikossa.Aloin käydä samalla myös kuntosalilla, jota olen vierastanut. Kyllä kaupungit tukevat hyvin ikäihmisiä kuntoilemaan. Samalla 3,2 euron lipulla saa koko paketin: kuntosali, vesujuoksu, vesijumppa, sauna. Kaupan päälle löytyy usein vielä puhekumppanikin salilla tai saunassa. Seniorilippu tulisi vielä halvemmaksi, jos paljon käyttäisi. Kuntosalilla minun pitää siirtää vastukset kevyimpään laitaan. Pieniksi havaitsee voimansa, kun siellä lihaskimppujen välillä laitteita asettelee. Ulkoilu tekisi hyvää, mutta liukkaus on oikea riski. Jännittynyt kulkeminen tekee jalat kipeiksi.

Jotain ohjelmaa pitää ihmisellä olla.  Aikaa on päivässä paljon. Yksinolon ja irrallisuuden hallinta on yksi vanhuusiän haasteista. Ettei antaisi mielialan laskea liiaksi, vaan löytäisi sisältöä päiviinsä. Ihmiselle olisi hyvä, jos olisi joku jota tarvitsee ja joku joka tarvitsee minua. Jälkimmäinen puuttuu. Olen kyllä havainnut, että pariskuntana elämisen haasteet voivat olla hankalampia kuin yksinäisyyden haasteet silloin, kun sairaudet rasittavat ja sitovat molempien päivät ja yötkin ja kun joku tarvitsee enemmän kuin toinen jaksaisi. 

Huomenna menen bussilla Kortteliklubin tiloihin kiinalaiseen, lempeään terveysliikuntaan eli qigongiin. Se on hidasta, ajatuksella tehtävää liikettä, jossa vatsaa ei rutisteta sisään eikä lapaluita vedetä taakse. Lähinnä se on kehomeditaatiota, ainakin jos on hyvä ohjaaja. Se virkistää. Kaupunki tarjoaa tämän ja lähitalojen muun runsaan tarjonnan. Voisi mennä ruotsiryhmään tai kirjallisuusryhmään jne, mutta en ole toistaiseksi mennyt. Kirjaryhmässä olisi ollut Marja Saarenheimon Vanhenemisen taito. Lueskelin sitä vähän, mutta ei tullut mennyksi.

Kirjat ovat onneksi jatkuvana seurana. Hotakaisen Opetuslapsen jätin kesken. Se tuntui liian raskaalta, ei minun tarvitse sitä sulattaa. Luin Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Se on kiinnostava, tosiperustainen kertomus Jurin kohtalosta isänmaan vihollisten lapsena ja siirreltynä Neuvostoliiton alueilla ja lopulta pääsystä Koiviston ansiosta Suomeen. Kirjalle on odottamassa jatko, Varjele varjoani. 

Kuuntelussa iltaisin on Mark Sullivanin Kohti vihreää laaksoa. Mustanmerensaksalainen perhe pakenee neuvostojoukkojen alta Ukrainasta kohti Saksaa natsien uhkailevasti ohjaamana toisen maailmansodan aikana. Enpä ole sellaisestakaan ennen tiennyt. Vielä en tiedä, mikä heitä kohtaa, kun Saksa tuhotaan. Kärsimyksen, uskon, urheuden ja rakkauden kuvaus julmuuden keskellä. Sullivanin Palavan taivaan alla on kuulemma myös hyvä, sotatarina sekin. 

Viimeisten sotien kertomuksia tulvii vastaan. Tuntuu jotenkin tärkeältä lukea ja eläytyä niihin. Sodanjälkeisen ajan lapsina halusimme unohtaa ja torjua sodan varjot pois, elää rauhanaikaa: ei koskaan enää sotaa. Nyt elämänkaaren loppupuolella pystyy paremmin paneutumaan lähipolven kohtalokkaisiin sotakokemuksiin. Se muokkaa ihmiskuvaa ehkä todellisemmaksi, etenkin tässä ajassa ja sen aavisteluissa.

Pakko on välillä lukea kevyempää. Enni Mustosen Nostovara oli taattua, turvallista Mannista, jota uskaltaisi kuunnella yksin syrjäisessä talossakin. Ja Seppo Jokisen Koskinen pitkästä aikaa. Vakaasti harkiten vei kevyesti mukanaan. Lukisikohan toisen perään? 

Kas, tarvitaanhan minua! Huomenna tulee koira hoitoon. En lähdekään Kortteliklubille.

Hidasta, hiljaista, pimeää

Joskus päivät ovat pitempiä ja hiljaisempia kuin muulloin, tuntuvat niin.Niin on ainakin silloin, kun odottaa päivästä toiseen jotain tai seuraa sivusta muiden tärkeitä vaiheita. Myötäelää, osallistuu minkä voi, varoo ettei sekaannu liikaa. On tervetullutta, jos voi autella joskus toisia, nyt kun terveys on ollut parempi. Itselle ei tapahdu mitään. Ei ole mitään kirjoittamistakaan.

Huomaa, että aika vähän on omassa elämässä tekemistä. Aikaa lukea tai kuunnella on enemmän kuin jaksaa tai viitsii lukea. Pienen asunnon imuroi äkkiä, ruokaa tulee pariksi kolmeksikin päiväksi kerralla. Muutamana päivänä on joku pieni meno. Pyhäpäivä minulla on olemassa, alkaen lauantain ehtookelloilla.

Siihen tilaan voi ottaa muistista esille vaikka perheen muutot, noin kymmenen, tai tiiviit työmatkat tai työelämän ongelmat. Helpotuksen huokaus!

No niin, päivä on ollut pimeässä illassa jo pitkään. Luin kirjasta kevätluonnon kuvausta. Tosiaan, näkeeköhän tässä vielä kevään? Varhaisen ja myöhäisen valon, linnut Torpan lähipuissa sirkuttamassa, vihreän ruohon, kukkivat syreenit ja ruusut, ulos menon pukematta liukuesteitä kengänpohjiin. Toivo elää!

Lukemisista voi jotain kertoa, niissä on aina sisältöä. Ovatkohan minun listaltani dekkarit kokonaan loppuneet, kun en ole pitkään aikaan niitä lukenut? Kartan nykyään jännittäviä aiheita, koska luen/ kuuntelen iltamyöhään ja yölläkin. Nuorempana jännäri toimi vaivatta unilukemisena. Nyt on muutoinkin stressin sieto heikentynyt. Nukahtamiskirjaksi ei myöskään sovi sellainen, jossa pitää pysyä juonen käänteissä hyvin mukana.

Tammikuussa olen lukenut uudelleen Merja Mäen Ennen lintuja sekä Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Joitakin kannattaa lukea toiseen kertaan, näitäkin. Aila Meriluotoa luin kolme nettikirjaa ja lainattuna on viimeiset runot Tämä täyteys, tämä paino. Olen huono ymmärtämään runoja, mutta näistä ymmärtää jotain, hiipuvan hiilloksen kuvauksista. Luonto elää monin tavoin rikkaasti Kerstin Ekmanin kirjassa Suden jälki sekä Maria Turtschaninofin vuosisatojen kulkua seuraavassa sukutarinassa Suomaa. Kumpaankin kytkeytyy vanhaa luontouskoa sekä susi, entinen metsästäjä jopa juoksee mielessään sutena. Juhani Karila Pienen hauen pyydystyksessä elävät vahvasti Lapin luonto ja luonnon mystiset voimat. Ovatkohan luontomystiikka tai luontousko nousussa? Kiinnostavia kirjoja kaikin puolin.

Kun Suomaa on kuunneltu,  aloitan Kari Hotakaisen Opetuslapsen. Kesällä ilmestyy BookBeatissakin Kristiina Harjulan uutuus "Suru, jollaista en tiennyt olevan, kertomuksia leskeydestä." Oli mukava yllätys, kun postiluukusta putosi vanhan tuttavan Liisa Mäntymiehen, ent. Suurla, kirja "Kissa korvan päällä", Käpylä-lehden kirjoituksia vuosilta 1985-2021.

Aila Meriluoto:

Terveisiä elämästä tältä kohtaa

On tuosta Kirjallisuuden ystävät- facebookista minulle paljon iloa, kun ihmiset kertovat lukemistaan kirjoista. Joku siellä kertoi Aila Meriluodon uusimmasta päiväkirjasta vuosilta 2008-2010, julkaistu vuonna 2022. Sen nimi on "En minä vielä pääty", toimittanut Anna-Liisa Haavikko. Osittain luin, osittain kuuntelin Erja Mannon hienoa luentaa. Hänen äänensä on tässä aivan erilainen kuin esim. Veriruusuissa, hauraampi, vanhempi.

Aila Meriluoto oli tämän päiväkirjan aikaan noin 84 - 86-vuotias.

Päiväkirjoissa hän mainitsee usein otsikkonani olevan lauseen. Edellisen päiväkirjajulkaisun nimikin oli "Tältä kohtaa". 

Aivan mahtavasti hän kirjoittaa tältä kohtaa, varsinaisen neljännen iän päivistään. Hän asuu yksin ja elää boheemisti tai niinkuin nuoremmat ihmiset, ei niinkuin useimmat vanhukset. Hän on humalassa aika usein, ruokavaliosuosituksista tai terveysohjeista ei ole tietoa, hän valvoo myöhään, lukee paljon ja alkaa seurustella! Miehellä hän arvelee olevan saman diagnoosin kuin Lauri Viidalla. Tylsiä eivät hänen miehensä ole olleet!

Diagnooseista ja lääkkeistä ei mainita, ehkä hänellä ei ole perussairauksia. Vatsa on ongelma, ilmavaivoja ja ripulia on usein. Näkö ja kuulo huononevat, mutta kaihiakaan ei ole. Silmälääkärillä hän käy kerran. Hän kirjoittaa vaivoistaan avoimesti, kuin omalle päiväkirjalle, mutta tarkoittaa sen julkaistavaksi, pitää julkaisemista tärkeänä. Hän määrää, että päiväkirjat on luovutettava sensuroimattomina kustantaja Touko Siltalalle.

 Hän kirjoittaa avoimesti myös seksuaalisuudesta ja senhetkisistä kokemuksistaan. Kun Iltasanomat viime syksynä kertoi tästä kirjasta, se keskittyi tähän teemaan. Tulee mieleen, että Riitta Uosukaisen kirjasta Liehuva liekinvarsi tuskin muuta muistetaan kuin vesisänky. Vanhempien ihmisten seksuaalisuus on tabu. Nostaa myyntiä.

Päiväkirjan mittaan  Meriluoto kuvaa yhä lisääntyvää raihnaisuutta, heikkoutta, muistin hapertumista, vatsavaivoja, väsymistä. Mutta hän tekee yhä runoja ja myös uusi runokirja julkaistaan. Panu Rajalan kirja hänestä julkaistaan ja hän jaksaa jotenkin hoitaa julkisuuden. Hän kaipaa kesäpaikkaansa ja perheen turvin pääsee sinne ihailemaan vettä ja yön ääniä järvellä.

Hän kirjoittaa kauniisti, kuin runoilija, löytää iloa ja sisältöä.

Hän kirjoitti päiväkirjaa vielä vuosia julkaistujen vuosien jälkeen, mutta käsialasta ei enää saatu selvää. Hänellä todettiin Alzheimer. Hän asui pitkään kotonaan kotiavun ja perheen avulla ja lopuksi hoivakodissa. Hän kuoli vuonna 2019, 95-vuotiaana.  Tämä päiväkirja on siis julkaistu muutama vuosi myöhemmin.

Aila Meriluoto oli lahjakas runoilija ja kirjailija, mikä säilyi loppuvuosiin asti. Päiväkirjat avaavat kuitenkin tavallisenkin ihmisen vanhuutta, elämän loppuvuosien sisältöä ja mielenmaisemia. Hän puhuu ikääntymiseen liittyvistä asioista, jotka ovat monille tuttuja, mutta joista ei avoimesti puhuta. Koetun elämän sisältö on elämän rikkautta ja moninaisuutta vanhoilla päivillä ja jotakin uutta voi aina löytyä.

Aistit ja muisti harsoutuvat, mutta minä elän ja koen.

Tunnen kokevani, aina jotain uutta, ennalta aavistamatonta.

Olen partaalla enkä kuitenkaan vielä lähde.

Uumoilen. Pidättelen.

22.11.2009 Aila Meriluodon päiväkirjasta

Oikeissa töissä

Minulle tuotiin pihapellon reunasta kaadetut ylivanhat koivut klapeina. Niitä oli noin 10 heittokuutiota. Urakkani oli siirtää ne tyhjentyneeseen navettaan. Olin polttanut seitsemän vuoden aikana siellä olleet puut  lähes kokonaan. Klapit olivat osin kiinni toisissaan, kun puiden paksuus ja oksaisuus oli tehnyt sirkkelöinnistä hankalaa. En saanut repäistyä niitä erilleen. Tuoreet koivuklapit olivat raskaita. Heittelin aluksi niitä sontaluukusta sisään. Kun kasan reuna siirtyi kauemmaksi, piti minun kasata niitä käsivarrelle, astua katolta pudonneen kovan lumivallin yli seinän viereen ja siirtää ne sisäpuolelle, nakella kauemmaksi. Ensimmäisenä päivänä oikean käden kipeä peukalonivel teki tenän, en saanut sillä otetta mistään. Piti ottaa puista kiinni vasemmalla ja pinota oikealle käsivarrelle. Raskas taakka tuntui painavan alaselän nikamia kasaan. Hiki tuli, taukoja joka tunti, ruokatunti. Toisena päivänä satoi lunta koko päivän. Jatkoin työtä ja hämärään mennessä oli kasa siirtynyt. Kolmantena aamuna kokosin lumesta isot kasat sytykkeiksi sopivaa pirstaletta ja kaadoin ne navetan toiselle reunalle. 

Iltaisin tarvittiin särkylääkkeitä ja vähän nitroakin. Mutta onnittelin itseäni: vielä pystyt johonkin! Uni on odottanut aikaisin ja ollut syvempää. Tuli hyvä mieli. Muistelin isää, joka teki aina ruumiillista työtä.

No sitten kuuntelin, kun minulle sanottiin, että ulkonahan märät puut pitää kuivata. Luin netistä kaikenlaista. Tuli tunne, että teinkö ihan töllöntöitä. Samaan tilaan mieskin tekemiään klapeja kokosi eikä niitä ulkona kuivateltu, pienempiä määriä tosin kerrallaan. Mutta kuinka ei tullut etukäteen mieleenkään lukea klapinteko-ohjeita, innostuin vain kun yrittäjä sanoi että nuo puut pitäisi jo kaataa ja tehdä polttopuiksi. Navetta on kyllä iso ja korkea, välikatto on purettu pois, ovet saa auki moneen suuntaan ja läpivedon aikaan. En varmasti siirrä niitä muualle! Kasaa voin joskus pienentää, siirrellä puita pinoihin pitkin seiniä ja koettaa kirveellä halkoa kiinni jääneitä klapeja. Kalliiksi tuli. Samalla hinnalla olisi saanut ostopuita.

Kotitalousvähennystäkään ei saa, kun puut on pienitty muualla.

 Minua muuten ihmetyttää, kun kirjallisuudessa on alettu puhua haloista klapien, pilkkeiden tai polttopuiden sijasta. Halko on minulle metrin mittainen halkaistu puu. Halkomotin koko on metri kertaa metri kertaa metri. Aluksi ihmettelin, että on iso takka, kun jossain kirjassa takkaan ladottiin halkoja!

Koetan tällä kuvalla todistella, että kyllä ne tuolla kuivuvat!