Pyhäistä rauhaa

Kyllä ihminen sopeutuu monenlaiseen, mihin on pakko sopeutua. Me neljäkymmenlukuakin muistavat tiedämme, että moninaisissa arjen  oloissa ihminen voi elää. Sairaudet ja katastrofit luovat oman maailmansa, jossa on elettävä. Sodan oloissa elää maailmassa moni, jollain tavalla siihenkin sopeutuen. Ajattelen usein säälien niitä tietyllä rintamalla päivästä toiseen taistelevia ja uupuvia. Rintamaelämään, kuten vankilaankin, voi tottua niin että aluksi on vaikeata osata elää normaalia elämää.

Varsinaisesti ajattelin kuitenkin näitä ihmisen elämän vaiheita. Osan niistä voi valita, kaikkia ei. Viime aikoina minusta on tuntunut, että olen sopeutunut hyvin yksinoloon. Viihdyn suorastaan välillä yksikseni. Luonnon läheisyys siihen ensisijaisesti  tarvitaan.  Kuuntelen Färsaarten jumalanpalveluksen jälkeen musiikkia, nyt lahjaksi saamiani Stabat Matereita. Luen, laittelen yksinkertaisia ruokiani, selaan nettisivustoja, osallistun keskusteluihin. Pidän ikkunat auki valoon, seuraan kevään hidasta etenemistä. Yksin jäätyäni kuuntelin sellaisia, jotka tuntuivat tyyninä elävän hiljaista elämäänsä, jotkut vilkkaampaakin, halusin ottaa mallia, oppia elämään uudenlaista aikaa. Tiedossa on, että uusien sopeutumisten ja rajoitusten lista tulee jatkumaan. Peukalon tyvinivelen kipu on alkanut estää kutomista.

Ei niin, ettei olisi monenlaisia huolen aiheita mielessä. Rukouslistani vain pitenee. Se on yhteydessä olemista ja kantamista moneen suuntaan.

Jos joku pelkää yksin jäämistä, niin haluan lohduttaa: Ihminen voi sopeutua. Monen vuoden jälkeen tuntuu kummalta tai kuin unelta, että olen joskus elänyt parisuhteessa. En osaisi enää. Tai toki sitä entistä tuttua. Joskus, harvoin, kuitenkin lehahtaa ympärille läsnäolon tuntu, kuin se toinen voisi juuri tulla sisälle, entinen olisi tätä päivää, liki viidenkymmenen vuoden malli jatkuisi. Se on hyvä olo, hetkellinen lahja, niinkuin joskus unikin.