Karhunpesässä

Päivä valkenee himmeän harmaan sumuiseksi. Jo iltapäivällä alkaa hämärtyä. Vielä seitsemän viikon ajan päivä lyhenee. Lämpötila on noussut lämpöasteiksi. Viidentoista sentin lumikerros alkaa sulaa. Lumilapion levyiset pihapolkuni sulavat ruohoisiksi. Katolta alkaa kuulua muksahtelua. Lumet vierivät alas. Voin vielä päästä kokeilemaan uutta teleskooppivartista räystäskourun puhdistajaa. 

Päivä kuluu  hiljaisesti. Haen puita vajasta, teen tulia puuhellaan ja takkaan, kypsennän uuniperunoita takan hiilloksessa, lueskelen, kuuntelen radiosta pyhäinpäivän ohjelmia, käyn kävelemässä ennen pimeää. En pääse hautausmaille viemään kynttilöitä. Sytyttelen niitä kotona. On Pyhäinpäivä, ei mikään muun niminen päivä.

Töissä ollessani haaveilin keskitalvesta karhunpesänä, jolloin voisi vetäytyä talviunille. Nyt se on mahdollista. Tosin en ole kaamosuupumusta tuntenut sen jälkeen kun aloin säännöllisesti käyttää d- vitamiinia, 20- 50 mg. Elämän piiri pienenee pimeän myötä, supistuu, liikkumisaika lyhenee keskipäivän kohtaan. Ei lähdetä pyöräilemään iltaseitsemältä. En ole susien pelossa juuri liikkunut pimeässä kuten ennen. 

Tupa on lämmin, karhu on pesässään, pimeä kiertyy sen ympärille ellei kuu ole valaisemassa.