Unelmista

Ehkä elämä on vähän yksinäistä täällä metsän keskellä. Siltä tuntui, kun kahden seurallisen keskustapäivän jälkeen palasin yksin tyhjään, viilentyneeseen tupaani ja aloin lämmittää sitä. Oli Myrskyluodon Maijan uusi, hieno elokuva, lounas thairavintolassa ja ja kahvihetki sisaren ja lapsuusystävän kanssa nuoruusaikoja muistellen, naistenpäivätilaisuus, hyvä jumppa uimahallissa,  useita kaupassakäyntejä, yöpyminen "kylällä", hyvä hieronta. Tapasin kaupassa tuttavan, joka kysyi, olenko yksinäinen. Vastasin tottuneeni yksinoloon. Olenhan minä, mutta palatessani tunsin itsessäni, miksi monet ihmettelevät ohjelmatonta yksinoloani täällä. Opiskelukaverini ihmetteli samaa puhelimessa. Sanoi, ettei osaa kuvitella niin hiljaista elämää. Hän itse kirjoittaa ja maalaa aktiivisesti, asettaa näyttelyn, koettaa saada julkaistuksi. Hän myös mainitsi vierailumme hänen luonaan : - kun sinä ja Seppo kävitte.. Kiinni mennyt aukko avautui, näkyi tyhjä tila. 

Ihmistä kehoitetaan unelmoimaan, niin myös naistenpäivän ohjelmassa teologirunoilija Hanna Kivisalo. Se nosti tämän kysymyksen omakohtaisena  esiin. Elänkö omannäköistäni elämää? Onko minulla ollut unelmia? Ei ainakaan keittiöunelmia!  Nuorena en muista tietoisesti asettaneeni unelmia, joita tavoittelisin. Ehkä niitä oli, kun aina johonkin hakeutui ja johonkin pyrki. Tietoisesti muistan vasta noin viisikymppisenä asettaneeni tavoitteita, kun piti tehdä aarrekarttaa. Leikekartalleni tuli punainen tupa, elävä tuli takassa, metsää, kuutamoilta, niittymaisema, vene ja järven kimallus, saunasta nouseva savu, jumppakuvaa, kirjoja, lapsia, läheisen halaus, autoileva nainen. 

Jossain vaiheessa huomasin, että minulla oli kaikkia niitä. Olin saavuttanut unelmani. Autoilu kesti tosin vain kolme vuotta. Aarrekarttani osoitti suunnan takaisin lapsuuden oloja kohti, pois siitä mihin olin siihen asti pyrkinyt, erityisesti irti suorittamisesta. Sekin on toteutunut, mutta jotain tummaa rajoittuneisuutta häivähtää hetken mielessä, kun kuulee ikätoverien aktiivielämästä. Minulla on roolia vain läheisteni elämässä. Se riittää enkä muuta koe mahdolliseksikaan. 

Kun poikani teki muuttoa kotoa, hän halusi Helsingin keskustaan eikä radanvarteen: -Haluan asua siellä, minne olen menossa. Me olimme aina menossa maaseutua kohti, saareen tai vanhan talon piiriin, saunaa lämmittämään. 

Onko tämä siis unelmaelämääni?  Ehkä on, ainakin kun tulee aurinkoinen aamu ja hankikeli! Ja vielä saa sukset jalkaan.

       "Olin vapaa, ja niinkuin kaikki todella vapaat, olin yksin." 

                         Joel Haahtela, Marijan rakkaus.