Syrjäkylän tietoverkko

Harvaanasutulla syrjäkylällä asuminen on nykypäivänä omanlaisensa elämänmuoto. Se on kovin erilaista kuin mitä enoni kalenterit kertovat viime vuosisadan loppukymmeniltä. Joku tuli joka päivä hänen ovelleen tai hän meni itse naapuriin. Vierailtiin puolin ja toisin. Oli yhteisiä tapahtumia. Suuri osa kalenterin niinkuin kuvankin nimistä on nyt menneisyyttä.  Itsekin olen kasvanut kylässä, jossa varsinkin me lapset kuljimme paljon naapureissa.

Väki on vähentynyt ja kontaktit ovat vähäisiä, mutta toisten olemassaolo tiedetään. Tiedetään talojen asukkaat, talojen historiaa ja tapahtumia. Voi kulua pitkiä aikoja, ettei lähikylän asukasta näe. Harvoin kulkiessani kylällä näen ketään. Silloin tällöin kuitenkin nähdään, sattumalta tai jonkun asian takia. Jotkut ovat tiiviimmin yhteyksissä, toiset eivät ollenkaan. -En minä missään käy, sanoo moni. Yhteydet ovat lähinnä sukulaisiin ja niitä voi olla paljonkin. Ystävät valikoituvat tarkemmin kuin nuorena. Jokaisella lienee omat vaivansa ja huolensa. Ihminen tottuu hiljaiseen elämäänsä. Työssäkäyvillä ja yrittäjillä on tietysti oma rytminsä, mutta monet ovat eläkeläisiä. Monessa talossa asuu yksi ihminen. Lapsiperheitä näillä kulmilla ei ole. Erääseen taloon tuli pojan perhe lapsineen. Huomattiin, että syöttötuoli puuttui, - Olisikohan kellään naapurilla syöttötuolia, kysyi miniä. - No ei varmaan, mutta rollaattoreita kyllä, kertoi tämä isoäiti vastanneensa.

 Tietoa toisten terveydestä ja muutoksista kuulee tavattaessa tai joku muu on kuullut. Nähdään elonmerkkejä,  kun jonkun mailta kaadetaan metsää tai pihalta puita tai joku maalauttaa talonsa tai katto korjataan. Vähistäkin havainnoista rakentuu tietoa. Kaisa on entisessä kunnossa, kun näkyy kelkan kanssa hakeneen postinsa. Tyhjiksi jääneiden talojen ikkunoista häämöttävät poismenneiden hahmot ja historia. Eräänlainen löyhä verkosto kattaa alan ainakin parin kilometrin säteellä, joillakin varmaan paljon laajemmastikin.

Elämä ei tunnu niin irralliselta ja yksinäiseltä kuin se saattaa kaupungissa tuntua, koska tämä toisten tietämisen verkosto lepää kylän yllä. Ollaan olemassa, niinkuin Lehtimäki ja Soini, vanhan sanonnan mukaan. Minullakin on sijani tässä, ylläpidän yhtä vanhaa taloa asuttuna. Minun nähdään kävelevän tiellä.  Tosin näkijöitä ei monia ole. Savunhaju leijailee tielle. Minulle on tärkeätä, että täällä on ainakin yksi ystävä. Kylään voi kyllä tulla asumaan lähes anonyyminä niin,  ettei halua tuntea sieltä ketään. Se on toisenlainen ratkaisu.

Poikkeusta tähän aineettomaan tietoverkkoon aiheuttaa tietysti tämä bloginpito, josta käy ilmi, missä olen tai mikä mietityttää. Kaikesta en tietysti kirjoita.