Talvipesän peuhkutusta

Olen peuhkuttanut pientä pesääni kaupungissa aivan innolla. Flunssan oireet hälvenivät, kun neljä viikkoa oli niiden alusta kulunut. Asuntoni oli väliaikaisen asukkaan jäljiltä hyvinkin siisti, mutta pesin kaikki verhot, tyynynpäälliset, peitot, tyynyjä, muita tekstiilejä. Verhojen pesussa  ongelma on korkea huone. Raskasta pöytää raahaamalla ylsin juuri ja juuri saamaan nipsut irti ja takaisin. En ollut uskaltanut pestä pellavasekoiteverhoja koskaan, mutta se onnistui, tuli kuin uudet. Ikkunat ja parvekelasitkin pesin.  Hyvä tuuli auttoi pyykkejä kuivumaan ulkona, ja pörssisähkö oli miinuksella. "Rumsteerasin" taas varsinkin parvekkeella. Yritin antaa liian ison, vaihdoissa kulkeutuneen nojatuolin kierratysmyymälään, mutta hakijapojat eivät hyväksyneet. Oli kuulemma värieroja, haalistumista. Minä en näe niitä vieläkään. Ehkä se menee fb-roskalavalle tai pysyy. 

Oli mukava jaksaa taas jotakin. Koneen käydessä kyllä makailin. Tässä iässä on useimpien paras hyväksyä, että joka puuhan jälkeen maataan.

Nyt olen viikonlopun yli koiravahtina tyttären luona, kun nuorimman lapsen  muuttokuormaa viedään toiselle paikkakunnalle. Kova ukonilma pommitti aluetta eilen tuntikausia, eikä koirakaan suostunut siihen koiranilmaan menemään. 

Kun minulle jäi tyhjä pesä, minussa oli jotain lapsille varattua energiavarastoa jäljellä ja aloin kirjoittaa iltaisin työhön liittyvää kirjaa. On se tyhjä pesä iso elämänmuutos. Haikeana katsoi mummakin lähtijöitten perään.

 Parvekkeelleni kuuluu usein kivaa ääntä, kellopelien kaikuja. Tien toiselle puolelle on kesän aikana rakennettu pieni puistikko. Siellä on näitä ulkosoittimia, joita minunkin piti käydä kokeilemassa. Soivat kuin kirkonkellot.