Kävin katsomassa sukulaistaloa, jossa ei ole asuttu vuosikymmeniin. Menin kaksi kertaa ohi, kun taloa ei enää näkynyt tielle. Metsä oli peittänyt paikan näkyvistä. Entistä tienpaikkaa oli polkuna jäljellä ja talo löytyi. Ulkorakennuksista osa oli sortunut ja talon kuisti myös. Peltikatto ja savupiippu näyttivät ehjiltä. Maalit ovat rapistuneet. Ikkunat olivat säilyneet ehjinä. Kurkistelin niistä ikkunoista, joissa ei ollut verhoja. Näkyi tupa, sänky, keinutuoli, iso maalaus seinällä. Toinen huone oli keittiö; puuhella, sähköhella, kahvipannu hellan päällä. Entinen elämä pilkahti kurkistelijan silmään. Kuistille en uskaltanut astua.
Media tai kirjallisuus kertovat ihmisistä, jotka hurjalla työmäärällä raivaavat ja kunnostavat kodin tällaisista tyhjilleen jääneistä taloista. Viereisetkin talot ovat tyhjillään, niinkuin yhä useampi talo näillä syrjäkylillä on ja sellaiseksi jääkin. Tätä ei kukaan löytäisikään.
Minulla on valokuva vuodelta 1958, jossa istun pikkuserkkuni kanssa tuon kuistin vieressä tikapuilla pönkkähameessa ja huivi päässä. Lienevätkö kuvissa samat tikapuut? Pikkuserkku on edesmennyt jo kauan sitten.
Sinne jäi talo uinumaan omaan hiljaisuuteensa ja rauhaansa. Ympärillä kevät puskee uutta kasvua. Käki kukkui. 
Kiitos Annikki, kun jaoit tämän kuvan . Se on riipaiseva. Jää sieluun muistuttamaan kaiken katoavaisen kauneudestakin. Ja niin se on, yhä useammasta lapsuuden, nuoruudenkin kuvasta katoaa ihmisiä tuonpuoleiseen - kunnes katoamme itsekin.
VastaaPoistaSamoja tunnelmia eletään näköjään tässä kesässä. Minä kuuntelin tänään silmät vesissä Topi Sorsakosken tulkintaa vanhasta kappaleesta Surujen kitara (Johnny Quitar).
*Ellinoora
Surujen kitara vie minut osakuntatilaan, jossa kuuntelimme sitä yhdessä. Meillä ei ollut itsellä laitteita kuunnella. Tunnelma jäi mieleen, kirkas ja tumma yhtä aikaa.
PoistaMinulla myös herätti kovasti ajatuksia. Itse omistan lapsuudenkotini joka 50-luvun alussa rakennettu rintamamiestalo. Lisäksi vanhempia maatalon rakennuksia. Meillä mökki jonka rakensimme joskus 40 vuotta sitten. Siitä on tullut hyvin rakas paikka. Kahta ei tarvita. Sähköt katkaistiin kun ei käyttöä. Pihaa yritämme pitää kuosissa. Aikaa löhöilyyn ei tahdo jäädä kun aina olisi jossain työmaa odottamassa. Siksi muutimme pari vuotta sitten omakotitalosta kerrostaloon. En kotipaikkaa kuitenkaan halua vielä itse myydä. Elättelen toivoa että josko jälkipolvista joku innostuisi. Ja näitä talojahan on paljon. Kirjoitteli toinen Annikki
VastaaPoistaKummasta katkaisitte sähköt? Asuttavat vanhat talot on näillä kulmilla arvioitu 10-25 tuhannen arvoisiksi, kun joku yrittää myydä. Ihme ja ilo kylälle on, jos joku talo menee kaupaksi tai sukulainen tulee asumaan. Kuluja on, varsinkin jos ei halua asujan toivossa katkaista sähköjä ja vesiputkea, niiden palauttaminen kun on kallista. Yhä useampi jää kasvillisuuden peittoon, kun purkaminenkin on kallista. Joskus löytyy vuokralainen. Mikä lie minun taloni kohtalo?
PoistaSähköt katkaistiin syntymä kodistani. Mökille sähköt tuli kun ensimmäinen lastenlapsi syntyi n. 15 vuotta sitten. Omien kanssa pärjättiin ilman. Tuo kotitalo on ollut kylmillä kauan aikaa. Vanhempani muuttivat keskustaan rivitaloon jo kauan aikaa sitten kun kylältä hävisivät palvelut. Nyt kun siellä oleskelee sisällä niin "vanhan talon" tuoksu jää vaatteisiin niin että kaikki menee pyykkiin. Polttopuita on vielä isänkin tekemiä ja kaikenlaisen tavaran säilytyspaikkoja. Pellot on vuokralla mitä niitä on jäljellä. Isä jo aikoinaan metsitti osan. On se aika eri nyt. Kylällä oli kolme kansakoulua jotka kaikki n. 3 km etäisyydellä. Nyt ei yhtäkään. Niin minäkin 6 vuotiaana taapersin kouluun eikä valoistakaan mitään tietoa. Tammikuussa täytin 7v mutta lukemaan olin oppinut jo kuulemma viisivuotiaana. Siinä se taitaa olla oman oppimiseni huippukohta. T. toinen Annikki
VastaaPoistaNuo koulut ja niiden historia kertovatkin paljon kylien elämästä ennen ja nyt. Tässäkin on viiden kilometrin säteellä ollut kolme koulua, nyt kaikki yksityisomistuksessa. Koulut olivat kyläläisille tärkeitä kokoontumispaikkoja.
Poista