Tunteiden vallasta

Seitsemänkymmenluvulla suositeltiin  lastenkasvatuskeinoa, jossa kiukutteleva lapsi viedään toiseen huoneeseen. Hän saa tulla pois heti, kun on rauhoittunut. Itsekin kokeilin tätä joskus, kun äksyilyyn ei  näyttänyt olevan mitään selvitettävää syytä. Toinen lapsi tuli pian rauhallisena takaisin, mutta muistaa sen ikävänä asiana vieläkin. Toinen ei kohtelusta loukkaantuneena olisi tullut pois⁹ koskaan. Myöhemmin tätä menettelyä on pidetty vääränä, lapsen tunteita mitätöivänä.

Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen, väsymätön kansan kasvattaja, on julkaissut juuri uuden kirjan "Itsekkyyden aika, miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme saa meidät voimaan pahoin". Hän on myös julkaissut runsaasti aiheeseen liittyviä podcasteja. 

 Pääteema on, että  omien tunteiden äärimmäinen kuuntelu, tulkinta ja omien tarpeiden ensijaisuus on johtanut itsekeskeisen käytösnormiston syntyyn ja narsistisen toiminnan normaalistumiseen kahdeksankymmenluvulta alkaen. Loukkaantumisherkkyys on korkealla. Yliyksilöllisyys johtaa yksinäistymiseen ja ahdistumiseen  etenkin keinotekoisessa somekulttuurissa, jossa tuntemattomien tykkäyksillä mitataan omaa arvoa. Erityisesti nuoret ovat minuutensa haussa pulassa hallitsemattomassa ja irrallisessa etämaailmassa.  

Pitäisi löytää uusia keinoja sosiaalisen elämän, elävän vuorovaikutuksen  ja muista välittämisen  virittämiseksi. Karun, mutta yhteisöllisen viisikymmenluvun kasvateille Keltikangas-Järvisen ajatukset tuntuvat  tutuilta. 

Me vanhan kansan ihmiset totuimme lapsesta asti ei- sanaan, kaiken jakamiseen sisarusten kanssa sekä rangaistuksiin, joissa tunteitamme ei kyselty. "Hillitte ittes" on Orvokki Aution Pesärikossa toistuva pohjalainen tunneohje. Pärjäämmekö paremmin elämän kolhuissa ja pettymyksissä kuin ne, joiden kaikkia toiveita on kuunneltu ja toteutettu  huolella ja luvattu rohkeasti, että aina löytyy apua?

 

Itsensä rauhoittamisen ja tyynnyttämisen kyky tunteiden ja ahdistusten värjyessä on elämän varrella usein tarpeen.  Apua ei aina ole saatavilla eikä vanhoille sitä enää luvatakaan. Vanhuuden yksinäisyydessä tarve vain korostuu. Miten saatu kasvatus ja elämänkokemus siihen taitoon vaikuttaa, on vaikeasti arvioitavaa. 

Eräässä Taize- laulussa on kauniit sanat: "Haltuusi Herra, sydämeni tyyntyy ja rauhan saa". Tähän luottamukseen pääsy on tavoittelemisen arvoista yksinäisenä iltana.