Rukouspolulla

Yksin asuvalla ikäihmisellä on paljon aikaa. Nyt on aikaa käydä ajatuksissaan rakkaiden ja tärkeiden ihmisten luona ja elää kauempaa heidän vaiheitaan ja ponnistelujaan. Monasti haluaisi auttaa, mutta vähän voi yleensä tehdä tai puuttuakaan. Neuvoja ei kukaan kaipaa ja pyytämättä annetut ovat tyrkyttämistä. 

Jäljelle jää rukous. Illan rukouslista venyy pitkäksikin, kun ystävienkin huolet tai heidänkin lastensa tai lastenlastensa murheet kuuluvat edeskannettaviin. 

Minun ikäpolveni on kotona ja koulussa oppinut alusta asti siihen, että on olemassa näkymätön maailma, taivaallinen Isä ja enkelit. Iltarukous sulki päivän turvallisesti. Tämän päivän lapsista suuri osa elää ilman hengellistä ulottuvuutta, konkreettisen maailman rajoissa. Rukous on vieras asia. Lapsenlapseni kysyi, millaista on rukous ja kuunteli kiinnostuneena, kun luin hänelle iltarukouksia. Isänsä oli sanonut, että harrastan sellaista.

Monella tavalla voivat ihmiset rukousta määritellä. Jonkun mielestä lähinnä lapsuuden iltarukoukseen perustuvaa mielen tyynnyttämistä vaikeina aikoina, ehkä mietiskelyyn verrattavaa  rauhoittumista ja psykologista analyysiä tapahtumista, myötätunnon ilmausta uskonnollisella kielellä, vai Raamatun lupauksiin tarttuvaa anomista ja kiitosta. Kokemus rukousvastauksista lisää luottavaista, lapsenomaista suhtautumista. Toisensa rukouspiiriin sulkevien ystävyys syvenee. Iän myötä voi tuonpuoleinen tulla lähemmäksi, kuin osaksi jokapäiväistä hengitystä.