Miehen kuoleman vuosipäivän aika on aina ollut raskas, mutta nyt on tuntunut kuin eläisin uudelleen päivä päivältä seitsemän vuoden takaista aikaa. Silloin en tiennyt, kuinka käy, ennenkuin lääkäri tuli kertomaan. Miehen veljen kuolema ja muistotilaisuudet sekä muut kuolemat ovat nostaneet omat kokemukset pintaan. En osaa itkeä kunnolla, vaikka kyynelet tulevat helposti. Kyynelet puhdistavat, mutta kunnollinen parku purkaisi kehon ja mielen paineita enemmän. Itkemisen taitokin voi olla lahja. Murhe tuntuu myös kehossa. "Keho ottaa kantaakseen sen, mitä mieli ei jaksa kantaa", psykoanalyytikko Pirkko Siltalan sanoin. Tarvitsisin itkijänaisia, äänellä itkijöitä.
Rakkauden kääntöpuoli on suru. Kiitos ja kaipuu elävät. Ei niiden tarvitsekaan loppua. Muistelen yhteisen elämämme vuosia 1967-2015. Se on suurin osa elämääni. Olen kuunnellut monta kertaa (anteeksi mainokset, ohita ne) Minä olen muistanut sinut. "Kipuna kiivaana, suruna sielussain. Valona yössä vain".
Kuvan on ottanut Heli Karhumäki Sana-lehteen muutamaa viikkoa aiemmin.
Minun menetyksestäni on aikaa 40 vuotta. Yhä se mukana kulkee. Siitä jotenkin hyvä, että muistot ovat hyviä.
VastaaPoistaTämä on osa elämäämme ja meitä itseämme.
PoistaOlen ajatellut surua myös muistojen elementtinä, katoamattomana aarteena, joka elää sävyinä vuosi vuodelta meissä, jotka kaipaamme.
VastaaPoista*Ellinoora
Aivan, muistojemme aarteiden sävyt vaihtelevat ja täydentyvät.
Poista