Sain kyynelet silmiini, kun kuulin tiedon kuningatar Elisabeth II kuolemasta. Juurihan näin, kun hän nimitti uuden pääministerin. Tuntui, kuin aurinko olisi laskenut ja isoäiti kuollut, läntisen maailman hymyilevä isoäiti ja matriarkka.
Brittien kiinnostus kuningashuonettaan kohtaan on valtavaa. Median kiinnostus on jatkuvaa ja tunkeilevaa. Huulilta lukijat seuraavat, mitä kuninkaalliset sanovat toisilleen. Kaikki kiinnostaa loputtomasti.
En saa kiinni siitä, miksi kuningashuone on niin tärkeä etenkin briteille. Pohjoismaisetkin kuningaskunnat hämmästyttävät. Silti tunsin itsessäni surun.
Parhaimmillaan monarkki yhdistää kansaansa, on kansallistunnon kokoaja ja vaikeiden aikojen rohkaisija. Kyllä minäkin olen tyytyväinen, kun meillä on vakaa presidenttipari. Vaikeina aikoina johtohahmon luottamusta herättävät sanat luovat turvallisuuden tunnetta kuin isän tai äidin sanat.
Kuningasperheen riidat, erot ja muut yksyiselämän ongelmatkin ovat kansan omaisuutta. Tuovatko ne kansalle turvattomuutta vai kuin omia ongelmia lievittävää samaistumista ja osallisuutta? Hääjuhlallisuudet ja kauniit morsiamet ovat prinsessasatujen jatkoa.
Halpaahan kuninkaallisten ylläpito ei ole, mutta jotain se palvelee. Yhteenkuuluvuutta, turvallisuutta, isänmaallisuutta, kansallista ylpeyttä tai surua, arkipäivän ylittävää hohtoa tai draamaa, josta voi saada hiutaleen itsellekin? Ilman sitäkin voi kyllä elää, tasavallassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti