lauantai 26. marraskuuta 2022

Naiset ja sota

Kun käyttää e- kirjoja tai äänikirjoja, kuten minä BookBeatia, on valittavien kirjojen runsaus aina edessä. Kirjan saamat arvostelut ovat luettavissa. Kirjastoon menin usein katselemaan aivan hakuammunnalla. 
Viime aikoina vastaani on tullut jatkuvasti uusia sotiin liittyviä kirjoja, lähinnä suomalaisten naisten kirjoittamia ja naisten sotavaiheisiin liittyviä. Vaikuttaa siltä, että niissä on tehty taustatyöt hyvin, niin että olen viimeinkin oppinut talvi- ja jatkosodan vaiheita ja myös sisällissodan aikaisia.  Varhaisempia kirjoja ovat tietysti monien muiden ohessa Laila Hirvisaaren monet Karjalan evakoihin liittyvät teokset. Kirsti Mannisen (Enni Mustosen) useat kirjat sijoittuvat sota- aikoihin. Järjen ja tunteen tarinoita- sarjassa erilaiset naiset elävät Sortovuosien aikaa. 
Kauhavalaisen Merja Mäen kirja "Ennen lintuja" kertoo Laatokan rannalta Seinäjoelle siirtyneen nuoren naisen tarinan. 
Paula Nivukosken " Kerran valo katoaa" kertoo jatkosodan murheista kotirintamalla. 
Kristin Hannahin "Satakieli" vie sodanaikaisen Saksan kamppailuihin ja urotekoihin. Anneli Kannon "Veriruusut" on hurja kertomus vuoden  1918 naiskaartista.  Silja-Elina Laitosen "Valinta" kertoo innokkaasti lottatoimintaan pyrkineen ylioppilastytön dramaattisen tarinan jatkosodan ajalta.

Kun selaa kirjaluetteloa, tarjoutuu kaiken aikaa lisää samaa teemaa: Ruth Druartin Viimeinen yö Pariisissa vuoden 1944 aikaan, Mark Sullivanin  Palavan taivaan alla veisi Italiaan. 

Kirjoitetaanko näitä kirjoja nyt enemmän kuin ennen? Onko niin, että tarvitaan vuosikymmeniä väliin, että seuraavat sukupolvet pystyvät tarttumaan heihin siirtyneisiin sotatraumoihin? Mehän emme halunneet kuulla sotapuheita, kun viimeinkin päästiin rauhan aikaan.
Aikaisemmin olen kyllä lukenut useita keskitysleirikirjoja. Kävin vuonna 1989 Dachaussa. Palattuani kotiin sekoittuivat seuraavana yönä painajaismaisesti siellä nähdyt rakennukset ja valokuvat sekä lukemani kertomukset mielessäni.

Viimeksi  lukemani kirja on fiktio, ainakin ilmestyessään vuonna 2020 se oli sitä. Reservinupseeri Helena Immosen "Operaatio Punainen kettu" alkaa Ruotsin Natohakemuksesta. Venäjä reagoi siihen ja Suomi liittyy puolustukseen yhteistyönä. Suomeen kohdistuu monenlaista tuhotyötä: Vesijohtovesi pilataan kolibakteereilla, sähköjärjestelmät tuhotaan. Seuraa sota-operaatioita ja myös lähitaisteluja, joihin eturintamassa osallistuu myös yksi päähenkilöistä, naisupseeri. Sillat tuhotaan, luonto myllertyy. Kirjaa oli tukala lukea, harpoin sotakuvauksia läpi nopeasti. Kirja toi liian lähelle sitä, mitä nyt seuraamme mediasta. Loppuratkaisu on haavekuva, neuvotteluratkaisu, johon kukaan ei nyt uskoisi.

Vastapainoksi ja ainakin myöhäiskuunneltavaksi pitää saada toisenlaista, levollisempaa tai hauskempaa.  Amerikan siirtolaisten tarinat ovat kiinnostaneet, kun isäni äiti ja hänen kuusi sisarustaan lähtivät rohkeasti Atlantin yli.  Sally Salmisen tosipohjainen "Aikani Amerikassa" tai Marja-Leena Lempisen "Naisten taivas" kulkevat samoja reittejä kuin he. Jos kuuntelee yölläkin, voisi unilukemiseksi sopiva olla vaikka Anni Saastamoisen "Sirkka", täsmällisen yksinasujan elämän ja ratkaisujen hiukan sarkastisen sävyinen kuvaus. 

Joku ainakin lukijoista toivoo kirjavinkkejä. Nämä ovat vähintäänkin lukukelpoisia. Kuunneltuina joissakin heikkoutta, esim. Naisten taivaassa lukija tauottaa oudosti.
 

perjantai 18. marraskuuta 2022

Tulen teossa


Tulin taas ihanan puuhellani ja takan viereen yli viiden viikon poissaolon jälkeen. Palveluauto toi perille jo aamupäivällä valoisaan aikaan. Murtohälytin pois päältä ja tupaan. Kaikki oli ennallaan. Kuistilta tupaan tuomani pelargoniat ovat vielä elossa ja rönsyliljat kunnossa. Ensi töikseni kastelin kasvit.

Seuraavaksi avasin hellan pellin ja laitoin tulen pesään. Tuvassa oli kuusi astetta, kun lähtiessäni säädin patterit siihen asteeseen. Pesin lähtiessäni pyykkiä ja jätin tupaan kuivumaan. Vaatteet tuntuivat aivan kosteilta. Avasin petini ja tyynytkin tuntuivat kosteilta. Näin ei ole yleensä ollut. Pitänee nostaa patterilämpö lähtiessä taas entiseen kymmeneen asteeseen. Tiivis talo voi kostua ikävästi liian kylmänä. Vaatteet kuivahtivat nopeasti oskarinoksalla ja pelleillä.
En laittanut jääkaappia päälle. Kylmätavarat mahtuvat kylmälaukkuun ja pärjäävät kuistilla. Lämminvesiboilerikin sai jäädä kylmäsäätöön, kun hetkessä hellalla oli viisi litraa kuumaa vettä. Se säästää sähköä. Ennen kaikkien helloissa oli kiinteä vesisäiliö, mutta sellaista mallia ei löytynyt silloin, kun tämä Susanna ostettiin. Kylpyhuoneen lattialämmön nostin kahteenkymmeneen. Sitten vain asettumaan. Kuumensin alkajaisiksi valmiskeiton ja laitoin kofeiinittoman kahvin.
Sitten tuli takan vuoro. Se sujui nyt savuttamatta, kun hella oli jo lämmennyt, maltoin polttaa tarpeeksi paperia hormissa ja ruokin tulta tuloilmalla ulko-ovelta asti. Aluksi hormista oli työntö ulospäin ja palovaroitin huusi.  Olen opetellut vasta viime aikoina rakentelemaan tulen sytytystä huolellisemmin kuin ennen. Ei tarvita aina kymmentä tikkua ja sytytyspaloja.

Laitoin pihakuuseen pienet patterivalot ja hain vintistä kynttelikön ikkunalle.  Illansuussa nostin tuvan lattian alta kellarista omia perunoita. Keitin niitä uusilla tulilla ja panin ne  sitten litistettyinä vartiksi uuniin ruskistumaan öljyn ja suolan kera. Hellan uunihan lämpenee samalla joka kerta, kun tulta pitää. Oli myös nakkeja ja salaattia. Söin kaikki littupotut, olivat hyviä. Pötkähdin ikivanhojen vällyjen päälle puusohvalle täyden vattani viereen.
Nyt alkaa viluttaa, ihan tärisyttää,  seinät eivät ole lämmenneet. Nousen tekemään tulta takkaan uudelleen. Nyt kerrankin riitti yksi tulitikku. Pian voin lämmittää selkääni muurinkyljessä.

 Usein mietin isoäitiäni täällä tulenteossa takan edessä. Hän keitti ikänsä avotakassa kolmijalalla tai raakusta riippuvassa pannussa. Juuri kuvan mukaisia takkoja tässä talossa oli kaksi ollessani lapsi. Toinen oli tuvassa, toinen isun syytinkihuoneessa erstuvassa, jota sanon nyt peräkamariksi. Siellä minua on vauvana takkatulen edessä pesty, kertoivat silloiset naapurin tytöt, jotka olivat saaneet lämmittää pyyyhettä tulen lämmössä. Lisäksi tuvassa oli leivinuuni, joka myös lämmitti.
Tulitikkuja ei varmaan ollut tuhlattavaksi. Hiillosta myös peitettiin tuhkalla ja puhallettiin viriämään aamulla. Nokitahroja käsissä oli isulla, äidillä ja nyt myös minulla. Kylmiä olivat talviaamut, kun avotakka ei paljon lämpöä varaa. Kesti varmaan joskus kauan, ennenkuin puuroa ja kahvia oli valmiina. 
Senkin tuossa takan ääressä toteaa, että puu ei yksin pala. Kannattaa lisätä pari pientä kalikkaa, jos uhkaa jäädä yksi puu kitumaan ja jäähdyttämään takkaa. Ihmisen vain pitää oppia palamaan yksinkin tai kitua hitaasti loppuun.

Kuinka ne miljoonat palelevat siellä Ukrainassa pärjäävät ilman sähköä? Vauvat, mummot, synnyttävät, lapset, sairaat, kaikki? Jotkut saavat television mukaan lahjoitushelloja, mutta väkeä on hädässä miljoonittain. Lapsena hakiessani vettä kaivosta haaveilin, että sen voisi lähettää Afrikkaan kuivuudesta kärsiville. Nyt pitäisi lähettää lämpöä Ukrainaan. Lämpöä ja valoa.






tiistai 15. marraskuuta 2022

Suurten ikäluokkien maailma

Luin tässä oikein paperikirjana Kristiina Harjulan vuonna 2018 julkaistun kirjan "Ollaanko me jo vanhoja? Elämää suurten ikäluokkien matkassa". Kirjassa kuvataan vuosikymmenten kulkua sodan päättymisestä vuosituhannen lopulle asti kutakin vuosikymmentä kuvaavien yhteenvetojen ja seitsemän ikätoverin haastattelujen muodossa.
Tuntuu tärkeältä, että ikäryhmäni kokema ja taakse jäänyt maailma on tässä dokumentoitu faktoina ja kokemuksina. Niissä on samanikäisille erittäin paljon tuttua ja omaakin elämänkulkua kartoittavaa mieleen palauttamista. Yksi toistuva kokemus oli, ettei lapsia halattu. Luulin, että se oli vain pohjalaisille tyypillistä. Oppikoulun  vapaaoppilaaksi pääsy velvoitti saamaan hyviä numeroita. Tämä koski minuakin, mitä en ollut ennen ajatellut, olin laittanut ponnisteluni vain köyhän perheen tiliin. Lukija voi löytää rinnastuksia, oivalluksia ja unohtuneita muistoja joka vuosikymmeneltä.

Monella tavalla voi ihminen elää, sen sodanjälkeinenkin lyhyt historia osoittaa. Köyhyys on suhteellista. Tämän päivän lastenhuoneitten tavarapaljous olisi tuntunut viisikymmenluvun pienviljelijän lapsesta unelta. Silti leikittiin, oli kavereita ja leikit hyvinkin luovia.

Olin viime viikonlopun Mikkelissä Herättäjäyhdistyksen Talviveisuissa. Sunnuntain messussa puhuttiin tekstin mukaan valvomisesta. Tyhmät neitsyet jäivät ulkopuolelle, kun eivät olleet varautuneet lamppuöljyn loppumiseen. Saarnan pitäjä, viestinnän asiantuntija Salla Ranta sanoi kuitenkin, että kyllä Jeesus hyväksyy sen, joka unohtaa tai kaataa öljynsä eikä hylkää. Minähän kannatan armollista empatiaa, mutta tekstissä ylkä kyllä sanoo suljetun oven takaa: - Minä en tunne teitä. Myös päätösseurojen opettajan mieltä painoi tekstin jyrkkyys. Minulla oli vuonna 1962 rippivirtenä nykyinen virsi 315: Valvoa mun Jeesus anna aina ristis juurella. Rippikoulussa ei varmasti sanottu, että ei silti haittaa, vaikka lamppusi onkin pimeänä! Itseltään piti vaatia enemmän.  Lempeys ja avaruus on kirkossa lisääntynyt, ainakin körttiläisyyden piirissä. Virsi kantaa edelleen. 
Niin kauan kuin vielä muistaa, on hyvä retkeillä vuosikymmenten kulussa ja koota omaa elämänkaartaan. Olemmeko vanhoja? Vastaus näyttäytyy vähän erilaisena eri näkökulmista ja olotiloista. Minä suorastaan järkytyin kolmikymppisenä, kun kollega kertoi pian täyttävänsä viisikymmentä. Niin vanha!



keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Uni

Olipa kumma uni. Olin Torpan kylällä nuorisoseuran pihassa. Siellä oli ehkä jokin tilaisuus. Muistin, että minulla on sairaalassa lapsi, tyttö, jota en ole käynyt katsomassa pitkään aikaan. Oli pimeätä, mutta lähdin polkupyörällä polkemaan viiden kilometrin matkaa Torpalle päin. Ajattelin,etten ehkä enää pääse sairaalaan, kun oli niin myöhä, mutta sairaalan alakerta onkin se vanha tuttu  kotini. Sinne pääsisin yöksi. 
Kohta olinkin sairaalan aulassa, ja siellä parveili iloisia tyttöjä, näyttivät serkkuni jälkipolvilta, heillä oli ollut jokin liikuntakilpailu. Portaat nousivat vielä ylös ja mieshoitaja oli minua odottamassa. Tulin öiseen saliin, joka oli täynnä vuoteita. Löysin heti tytön, parivuotiaan, mutta hän oli lihonut kovasti, kasvot olivat turvonneet. Huomasin, etten tiedä mikä häntä vaivaa, miksi hän on sairaalassa. Hän nukkui, mutta kävi levottomaksi, huitoi käsiään ja sanoi: -Ei äiti tule tänään. Riemastuin, sanoin:- Tuli äiti, tuli jo. Lapsi alkoi herätä. Kumarruin halaamaan häntä, mutta tavoitin tyhjää.
 Heräsin. Vasenta lapaa särki ja rinnassa tuntui ahdistusta. Otin Dinitiä ja ahdistus katosi.  Tunsin edelleen tytön persoonan, jonkin selkeän olemuksen, joka ei ollut kukaan muu.

Eikö ole merkillistä, millaisia unia voi aivoissa kehkeytyä? Mistä minulla on huono omatunto, mitä olen näin lyönyt laimin? Mistä tämä kertoo? Itse olen siellä kaksivuotiaana itkenyt ja valvonut viikon, kun minut lähetettiin isoäidin hoitoon veljen syntyessä. Eno joutui viemään minut reellä naapurikylään kotiin. Minäkö siellä sairaalan petissä olin?

Syntymäkoti ja sinne meno olivat mielessä, kun entiset naapurit tarjosivat kyytiä tälle päivälle. En lähtenyt, kun on viikonlopuksi menoa. Vanha pimeässä värjöttävä tupa alkaa muutoinkin nousta mieleen, kun olen pitempään muualla. Unissani se on aina sellainen kuin se oli lapsuudessani, harmaat hirret, kapeat ruutuikkunat, puolikarteekit ikkunoissa. Sairaalaa sen päällä ei ole ennen ollut.