lauantai 26. marraskuuta 2022

Naiset ja sota

Kun käyttää e- kirjoja tai äänikirjoja, kuten minä BookBeatia, on valittavien kirjojen runsaus aina edessä. Kirjan saamat arvostelut ovat luettavissa. Kirjastoon menin usein katselemaan aivan hakuammunnalla. 
Viime aikoina vastaani on tullut jatkuvasti uusia sotiin liittyviä kirjoja, lähinnä suomalaisten naisten kirjoittamia ja naisten sotavaiheisiin liittyviä. Vaikuttaa siltä, että niissä on tehty taustatyöt hyvin, niin että olen viimeinkin oppinut talvi- ja jatkosodan vaiheita ja myös sisällissodan aikaisia.  Varhaisempia kirjoja ovat tietysti monien muiden ohessa Laila Hirvisaaren monet Karjalan evakoihin liittyvät teokset. Kirsti Mannisen (Enni Mustosen) useat kirjat sijoittuvat sota- aikoihin. Järjen ja tunteen tarinoita- sarjassa erilaiset naiset elävät Sortovuosien aikaa. 
Kauhavalaisen Merja Mäen kirja "Ennen lintuja" kertoo Laatokan rannalta Seinäjoelle siirtyneen nuoren naisen tarinan. 
Paula Nivukosken " Kerran valo katoaa" kertoo jatkosodan murheista kotirintamalla. 
Kristin Hannahin "Satakieli" vie sodanaikaisen Saksan kamppailuihin ja urotekoihin. Anneli Kannon "Veriruusut" on hurja kertomus vuoden  1918 naiskaartista.  Silja-Elina Laitosen "Valinta" kertoo innokkaasti lottatoimintaan pyrkineen ylioppilastytön dramaattisen tarinan jatkosodan ajalta.

Kun selaa kirjaluetteloa, tarjoutuu kaiken aikaa lisää samaa teemaa: Ruth Druartin Viimeinen yö Pariisissa vuoden 1944 aikaan, Mark Sullivanin  Palavan taivaan alla veisi Italiaan. 

Kirjoitetaanko näitä kirjoja nyt enemmän kuin ennen? Onko niin, että tarvitaan vuosikymmeniä väliin, että seuraavat sukupolvet pystyvät tarttumaan heihin siirtyneisiin sotatraumoihin? Mehän emme halunneet kuulla sotapuheita, kun viimeinkin päästiin rauhan aikaan.
Aikaisemmin olen kyllä lukenut useita keskitysleirikirjoja. Kävin vuonna 1989 Dachaussa. Palattuani kotiin sekoittuivat seuraavana yönä painajaismaisesti siellä nähdyt rakennukset ja valokuvat sekä lukemani kertomukset mielessäni.

Viimeksi  lukemani kirja on fiktio, ainakin ilmestyessään vuonna 2020 se oli sitä. Reservinupseeri Helena Immosen "Operaatio Punainen kettu" alkaa Ruotsin Natohakemuksesta. Venäjä reagoi siihen ja Suomi liittyy puolustukseen yhteistyönä. Suomeen kohdistuu monenlaista tuhotyötä: Vesijohtovesi pilataan kolibakteereilla, sähköjärjestelmät tuhotaan. Seuraa sota-operaatioita ja myös lähitaisteluja, joihin eturintamassa osallistuu myös yksi päähenkilöistä, naisupseeri. Sillat tuhotaan, luonto myllertyy. Kirjaa oli tukala lukea, harpoin sotakuvauksia läpi nopeasti. Kirja toi liian lähelle sitä, mitä nyt seuraamme mediasta. Loppuratkaisu on haavekuva, neuvotteluratkaisu, johon kukaan ei nyt uskoisi.

Vastapainoksi ja ainakin myöhäiskuunneltavaksi pitää saada toisenlaista, levollisempaa tai hauskempaa.  Amerikan siirtolaisten tarinat ovat kiinnostaneet, kun isäni äiti ja hänen kuusi sisarustaan lähtivät rohkeasti Atlantin yli.  Sally Salmisen tosipohjainen "Aikani Amerikassa" tai Marja-Leena Lempisen "Naisten taivas" kulkevat samoja reittejä kuin he. Jos kuuntelee yölläkin, voisi unilukemiseksi sopiva olla vaikka Anni Saastamoisen "Sirkka", täsmällisen yksinasujan elämän ja ratkaisujen hiukan sarkastisen sävyinen kuvaus. 

Joku ainakin lukijoista toivoo kirjavinkkejä. Nämä ovat vähintäänkin lukukelpoisia. Kuunneltuina joissakin heikkoutta, esim. Naisten taivaassa lukija tauottaa oudosti.
 

7 kommenttia:

  1. Kirjapiirissä oli Paula Rautiainen:Tuhkaan piirretty maa. Lappia ja sodan aikoja. Kirjoittaja on nuorempi eli ei ole m uistelma. Totta lienee että välimatka antaa tilaa.
    Pidän kirjavinkeistä. Tuo siirtolaisuus onkin kiinnostava. Siinä voikin peilata nykypäivään sekä suomi historiaa.
    Mukava saada satiiri-huumori vinkkejä. Samalta kirj muitakin. Äänikirjana ovat n 5 tuntia. Passeli aika. Olisi mennyt ohi kun kirjoja riittää.
    Hyvää vointia ja terveisin uskollinen lukija P.
    Siis luen vertaistukena tästä hybridi (nykysana) elämästäsi. Siksi olen jäänytkin.




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai hybridielämä? Hauska ajatus. Sen Sirkan pienen elämän pohdinta on ehkä piilotetusti sarkastissävyinen. Siirtolaiskirjoista minulle kiinnostavia ovat nämä mainitsemani siksi, että sukuni tytöt (lähtö 16-18v) menivät piioiksi.

      Poista
  2. Enpä olisi kyllä käynyt kirjastossa parin vuoden aikana hakemassa 146 kirjaa!! Tänä raskaana vuonnakin olen kuitenkin kuunnellut 41 kirjaa, viimeisin Päivi Lipposen, juurikin sotakirja, Toivon että tapaamme. Tykkäsin!
    Kun selaan tätä luettujen listaa, niin huomaan saman: sotakirjoja meiltä ja muualta😳!
    Olen myös huomannut, kuten varmaan moni muukin, miten tärkeä on lukija ja hänen äänensä ja intonaationsa😆!
    Että - kiitos BookBeat👍🏼

    VastaaPoista
  3. Ai, eihän mulle enää tulekkaan käly nimeä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan niitä sota-aikoja on nyt käsitelty kirjoissa enemmän kuin ennen ja kestetään lukeakin. Käly, eikö se sukusuhde säily kuitenkin, kun on kerran muodostunut!

      Poista
  4. Notta maar, mutta aikaisemmin tuohon taisi tulla se käly itekseen, tai sit muistan väärin🙈!
    Nyt nää kommentit tulee niin hienosti!! Ei tartte takuta ja todeta -sinne meni, ties minne😆!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että kommentointi onnistuu taas. En ole kyllä muuttanut mitään asetusta. Mietin eilen yhtä sukujuttua. Sisarusten serkut sekä isän että äidin puolelta olivat paikalla. Ovatko nämä serkut myös keskenään jotain sukua? Arvelin että eivät ole, heillä on eri isovanhemmat. Mutta käly ja lanko eli puolison sisko tai veli omaavat nämä sukuun liittävät nimet. Mutta pariskunnasta miehen siskon lapset ja vaimon veljen lapset eivät ole sukua. Eli vaimon kälyn ja miehen langon lapset eivät ole sukua. Vai ovatko, onko siihen joku nimi?

      Poista