Stressiajatuksia

Pää alkaa kirjoittaa yleensä silloin, kun tulee jokin vahvempi tunne, hyvä tai huono. Nyt on hyvä olo. On päivä, jolloin ei ole mitään menoa ennen kahtatoista ja sekin on aivan vapaaehtoinen qigong, joka virkistää. Sitten on vesijumppaa ja ystävän kanssa viikoittainen videopuhelu. On aikaa myös istua rauhassa kutimensa kanssa. Huomenna on meno katsastamaan Torpan talvitilannetta. Siis ohjelmaa on edessä ja myös hiljattain takana perhejuhlissa ja vapaa-ajan vietossa. En siis tunne olevani yksinäinen ja sairas, vaan mukana oleva ja melko terve. Ja juuri nyt on vapaa, pitkä aamu ja aika hyvä yö takana! Unen laatu vaikuttaa valtavasti elämän laatuun. 

Positiivinenkin stressi voi muodostua huonoksi stressiksi, jos jännittää ja pelkää omaa väsymistään ja siihen liittyviä kehon reaktioita, kuten minä rytmihäiriöitä ja unettomuutta. Ylioppilasjuhlan valmistelut sujuivat nyt kuitenkin rennosti, kun päätin ensin ottaa varasuunnitelmaksi kakkujen tilaamisen. 

Monen päivän osallistuva elämä on haaste, positiivinen stressi, joka tulee vastaan seuraavaksi jouluna. Se on kumma, että uni on perhetilanteissa vielä epävarmempaa kuin muulloin, vaikka olo on aivan turvallinen ja helppo ja mieli kiitollinen yhdessäolosta. Yksin asuessa tottuu hiljaisuuteen, omaan rytmiin ja paljoon lepäilyyn. Kun päivässä on enemmän sisältöä, hataroitunut pää ja hermosto eivät asetu rauhaan. Harmittaa tuo piilostressaaminen juuri niissä asioissa, joissa parhaiten haluaisi jaksaa. Jos se olisi vain väsymistä, menisi päiväunille ja nukkuisi yöt. Täytyy taas koettaa vähän muokata mieltään. Rennomman otteen opettelun aloitin syksyllä 2004. Siihen asti tavoite oli, että kaikki on täysin hoidossa, ainakin työasioissa. Nyt se haaste liittyy paljon pienempiin kuvioihin.

 Introvertti väsyy mieleisestäkin pitkäkestoisesta seurasta, ekstrovertti virkistyy. Nuorempana en tätä juuri huomannut, vaikka työkin oli hyvin ryhmäkeskeistä.

Hyvä olo oli aamulla unessakin. Se tämän päivän varmaan viritti. Menin siinä kävellen kirkonkylältä asti entiseen kotikylääni ja lapsuuskotiini, joka oli tyhjänä. Tiesin, että taloa asuttava veli oli ollut pitkään sairaalassa.  Löysin avaimen jostain arkusta talon takana. Pihassa katsoin ympärilleni. Oli tuttu mäki, oli tuttu avara maisema, mieleni lämpeni ja ilahtui. Tuvan ovi ei ollutkaan lukossa. Pääsin astumaan  tuttuun tupaan. Penkillä oli kastuneen näköisiä  sanomalehtiä, jotka joku naapuri oli varmaan tuonut postilaatikosta. Samassa pihaan tuli auto ja veljeni nousi siitä ja käveli keppien avulla. Se oli hänen haaveensa vammautumisen jälkeen. Pääsin siis ikäänkuin käymään entisessä kotimökissä kuuden vuoden tauon jälkeen.

Blogini ajatus on seurata tämän yhden ihmisen vanhuustaivalta. Nykyinen väsyminen ja sen pelko on melko uutta. Mahtaako se johtaa jossain vaiheessa siihen, että mieluiten on aina kotona itsekseen, lyhyet visiitit toivottuja?