Onhan siinä kaikessa hommaa, leipomista ja ruuanlaittoa ja järjestelyä etukäteenkin, mutta yllättävän hyvin jaksoin tällä kertaa tätä iloista puuhaa. Troppasin kyllä ylimääräistä, nitroakin muutaman kerran. Jos saa nukutuksi tapahtumarikkaan päivän jälkeen, jaksaa yhtä ja toista seuraavanakin päivänä. Olen ehkä oppinut ottamaan rennommin. Tiskivuoroja riitti. Nyt lepäillään hiljaisessa talossa.
Kuuntelin hiljattain Ikääntyvien yliopistossa gerontologian professori Taina Rantasen luentoa otsikolla Muuttunut ja entistä aktiivisempi vanhuus. Tutkimusten mukaan eläkkeellä olevien kunto on kohentunut huomattavasti. Kahdeksankymppinen on kuin entinen seitsenkymppinen. Uusi käsite kattamaan eläkkeelläolon alkupuolta on myöhäiskeski-ikä. Elinikä on pidentynyt ikäänkuin eläkeajan keskeltä, ei loppuvuosista. Pidän kyllä termiä outona. Taina Rantasen tausta on liikuntatieteellinen ja se kuului mielipiteissä. Minua on miellyttänyt Tornstamin gerotranssendenssiteoria. Sen mukaan ikäihminen saattaa irrottautua työikäisten mittareista ja rakentaa itselleen sopivan elämäntavan toisenlaisin arvoin. Rantanen piti tätä teoriaa passiivisena lamautumisena. Hän arvosti keski-iän aktiivisen elämän kriteerien jatkumista vanhana. Itse hän aikoo perustaa yrityksen jäädessään eläkkeelle. Tutkimuksissa kuitenkin oli häntä ihmetyttävä piirre: Monet iäkkäät olivat elämäänsä tyytyväisiä ja kiitollisia, vaikka eivät enää paljon pystyneet liikkumaan ja toimimaan.
Tutkimusten mukaan toimintakyvyn heikkenevä muutos ilmenee keskimäärin kymmenen vuotta ennen kuolemaa ja kaksi viimeistä vuotta ovat heikkouden ja avuntarpeen aikaa. Luennossa ei mainittu mitään isoista sairauksista tai tapaturmista. Aktiivisuuden ja kunnon ylläpito auttaa toki, mutta elämä voi silti yllättää varsin radikaalisti.
Alkoiko minun viimeinen kymmeneni 72- vuotiaana, kun sydänsairaus puhkesi esiin? Olen kuitenkin paljon toipunut.
On tämä elämä loppuun saakka yllättävää. Siihen on vain suostuttava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti