Tyyni piste

Mielen rauha on kovalla koetuksella maailmassa, jossa rauhaa ei ole. Sodanjälkeinen sukupolvi ehti jo ajatella, että näillä mantereilla ihminen on kehittynyt ja oppinut jotain kovista sodistaan. Osa meistä on ehtinyt jo hautaan siinä uskossa. Vallan halu ajaa psykopaattisia johtajia tapattamaan alaisiaan ja naapureitaan. Ja voi tuo Israelin ruutitynnöriala, jonne vahvat kilpailevat uskot keskittyvät eivät mahdu samaan ahtaaseen  tilaan, sopimukset ovat vaikeita. Kerran olen käynyt Jerusalemissa päiväseltään. Kultaiset kadut, voimakas pyhien voimien tuntu, kaikkien pyhäkoulukertomusten elpyminen eläviksi, Itkumuurin tiivis tunnelma jäivät mieleen. Vieressä iso moskeija.

Ihminen täällä kaukana ei pysty eikä jaksa kauan kantaa juutalaisten hätää yllätysrakettien alla tai palestiinalaisten perheiden ahdinkoa Gazan aitauksessa pommien tiellä. Tai Ukrainan poikien venymistä sotaoloissa kuukaudesta toiseen. Kun sitä yrittää, turtuu, lannistuu voimattomuuteen.

Lähempänäkin voi olla suurta hätää. Perheväkivalta, väkivallalla uhkailu kodeissa tai koulutiellä, väkivallalla lannistaminen ovat monen todellisuutta. Joskus sivullinen voi auttaa, usein ei. Murtautuminen väkivallan kehästä voi olla vaarallista, lannistaja ei halua päästää uhriaan. Koston uhka on monen todellisuutta, pienen lapsenkin. Kun itseä tai läheisiä uhataan, on mielenrauha hetkessä kaukana ja tyyneyden säilyttäminen haastavaa.

Jotenkin ihmisen olisi tärkeätä kaiken keskellä vaalia sisimmässään rauhan saareketta, tyyntä pistettä, ylläpitää toivon kipinää, erottaa ne asiat joille voi jotain tehdä ja ne joille ei voi muuta kuin ristiä käsiään ahkerasti.