Vanhuusvalmennus?

Kolmas huone- blogin Ellinoora mainitsi termin  "yksinäiseen vanhuuteen valmentaminen".  Se sai minut miettimään, mitä se voisi tarkoittaa. 

Näen asian kahdelta kulmalta. Ensiksi: Leskeksi jääminen tai muutoin yksin eläminen. Toiseksi: Oman kunnon ja toimintakyvyn heikkeneminen.  Voiko näihin valmentautua ja varautua? Kuka voisi auttaa pohtimaan näitä asioita? 

Ajattelisin, että ensimmäinen asia on se, että uskaltaa ajatella näitä asioita. Olen tavannut ihmisiä, jotka torjuvat nämä vaikeat näköalat eikä niitä oteta koskaan puheeksi. Onko ennalta puhumisesta ja ajattelemisesta apua, en osaa kyllä sanoa. Kuitenkin esim. edunvalvontavaltuutus pitää tehdä silloin, kun on vielä toimintakykyinen. Minä pystyin hoitamaan tätini ja veljeni asiat pankkivaltakirjalla, jonka he olivat kumpikin omasta aloitteestaan minulle ajoissa tehneet. Nyt mahdollisesti vaaditaan  todistettua valtuutusasiakirjaa.

Voiko yksin jäämiseen varautua? Onko siitä apua, vai sopeutuuko ihminen aikanaan siihen, mikä kulloinkin kohtaa. Alkavatko puolisot tätä ajatellessaan hankkia taitoja, jotta osaisi hoitaa tai tehdä asioita, jotka toinen on hoitanut?  Ennalta murehtiminen ja pelkääminen ainakin vievät vain voimia tältä päivältä, mutta elämänkaaren vaiheiden tiedostaminen voi auttaa kulkemaan tyynemmin raskaitakin polkuja. Löysin  vanhan blogikirjoitukseni Vaelluksia ajassa helmikuulta 2015, vajaat puoli vuotta ennen mieheni äkillistä kuolemaa. Jotenkin siinä kirjoitushetkessä oli läsnä tietoisuus ihmisen pienuudesta elämänkulun vaiheissa ja se, että voi elää vain tätä päivää. Olen ajatellut, että tämä leskiblogini voisi jotenkin piirtää lukijoille tätä elämänvaihetta, jos se kohdalle tulee.

Nyt sotealueet mainitsevat yhteisöllisen asumisen vanhusten turvana. En tiedä, mitä se tarkoittaa, sitäkö, että asutaan muiden kanssa saman katon alla, mutta palvelut pitäisi saada kotipalvelusta. Perhehoito luo yhteisöllistä turvaa, mutta niitä on vähän ja sieltä pitää lähteä, kun sairastuu ja heikkenee. Vielä toiminnallisten ihmisten yksinäisyyttä lievittävät kyllä yhteisölliset talot, kuten Keski-Suomen  Ilonatalot. Niissä ei kuitenkaan ole kotipalveluja eikä ruokailuja. 

Miten varautua kunnon heikentymiseen? Tietysti ensimmäinen asia on koettaa ylläpitää kuntoa, erityisesti jalkojen voimia. Mutta se ei loppuun asti riitä. Asunnon kynnysten poisto, vessaan pääsy apuvälineiden kanssa, ulos pääsy rollaattorin kanssa tai  pyörätuolillakin, keittiön apuvälineet kipeiden käsien avuksi, suostuminen toisenlaiseen elämään kuin ennen vaikka siivouksen suhteen. Teillä on varmaan lisää keinoja. 

Mistä palveluja? Kunnalliset palvelut ovat etusijalla, mutta pelottavaa on niiden kutistuminen. Eräs tuttava sai kotiin erinomaista apua kotisairaanhoitajalta laboratoriokokeita ja  koronarokotuksia myöten. Mahtaisiko sitä nyt saada? Moni moittii kunnallisia ruokapalveluja, mutta moni niillä pärjääkin. Arvostan niitä, jotka perustavat yksityisiä kotipalveluyrityksiä. Toivottavasti niitä tulee runsaasti lisää.  He voivat tehdä kotona monenlaisia aputoimia. Kotitalousvähennyksen kanssa ne eivät välttämättä ole paljon kalliimpiakaan kuin kunnalliset. Pihatöihin voi löytyä kylätalkkareita tai muita yrittäjiä, ellei lähipiiristä löydy apua. Ympärivuorokautista apua saa yhä vähemmän, vaikka meitä on enemmän. Ikäihmisten kunto on tutkimusten mukaan kohentunut ja moni voi elää kotona pitempään kuin ennen.Turvaton elämänvaihe voi silti olla liian monen kohtalona.

Olen nähnyt läheltä, kuinka paljon toimintakykyistä avustajaa tarvitaan, kun itse ei enää osaa soittaa ja etsiä tarvittavia apuja. Siksi minäkin olen kirjoilla tyttäreni lähellä. Kuitenkaan ei haluaisi raskauttaa liiaksi läheisten elämää, jossa yleensä riittää haastetta muutoinkin.

Jokainen toivoo, että humeeti säilyisi ja jalat toimisivat, kunnes pääsisi nopeasti täältä pois. Elämän virrassa olemme kuin lastu laineilla. Kaikkea ei voi hallita. Muutokset voivat olla äkillisiä. En minä osaa kuin huokaista ja panna kädet ristiin.

Minua on viime viikkoina hemmoteltu television ruotsalaisilla dekkarisarjoilla Wallander sekä Beck. Ne näyttävät perättäin katsoessa elämänkaaren kulkua. Beckin vanhimmat jaksot ovat 1990- luvulta, Wallanderin parinkymmenen vuoden takaa. Päähenkilöt ovat ikäänkuin tuttuja ihmisiä, tunnen joidenkin esittäjien kohtaloitakin. Sarjojen vetonaulojen Lindan sekä Gunvaldin esittäjät ovat sortuneet huumeisiin ja Linda on kuollutkin. Viimeisissä jaksoissa komisariot ovat dementoituvia, sairastelevia, yksin asuvia, joita ei ole kiva katsoa, toisin kun heitä nuorina muutama vuosikymmen sitten. 

Minulle nämä ruotsalaissarjat tuovat mieleen parhaat nuoruuskesäni Tukholmassa, töissä vanhainkodeissa. Silloin osasin puhua ruotsia. Olen joutunut nuorentamaan päivärytmiäni, kun elokuvat alkavat vasta yhdeksältä!