tiistai 9. tammikuuta 2024

Pihapiiristä kauemmas

Nyt on kolmena päivänä taas päässyt pihasta kauemmas, kun pakkanen hellitti pistelevät kyntensä. Aina jotain näkyy ja tapahtuu täällä hiljaisella kylälläkin, kun liikkeelle lähtee. Valoja ja näyteikkunoita ei ole.  Tai on valoja,  nytkin loistava iltarusko pihametsikön takana. 

Pyhänä näin, että meidän risteyksen vastapäätä oli ilmestynyt lumikelkan jälki, ja kun se oli kantava, lähdin kulkemaan pellolle ja metsätielle. Ajattelin käydä lintutornilla, mutta jälki johti istutuskuusikkoon. Ajattelin ensin, onko hirvi tallannut ja nukkunut kuusen alla, mutta sitten näin että taimikkoa oli sahattu paikoin, rankoja oli kumossa. Kuka täällä on puuhannut! Ai jaa, onko siis  kuusikon ensiharvennus aloitettu, vaikka minulle ei ole ilmoitettu? Harvennuksesta oli puhetta keväällä metsänhoitoyhdistyksessä. Seuraavana päivänä kuulin moottorisahan äänen ja menin katsomaan. Kaksi metsuria siellä uurasti alkuharvennusta, ennenkuin kone tulee. Luulin, että koko harvennus tehtäisiin käsin. Mitä jälkeä iso kone tekee tiheässä kuusikossa? Tämä alle hehtaarin pala oli ollut peltoa. Me metsitimme sen parikymmentä vuotta sitten,  koska ei sinne pienen tien perälle kukaan nykypäivänä kulkisi koneilla toimimaan. Kuusen istutus sujui, kun ala oli mätästetty, joskin kesäkuun sade oli kylmää ja tuuli viskoi sitä melkein vaakasuoraan. Poika harmitteli: - Mitä järkeä, mitä järkeä tässä on! Isompi urakka oli monena seuraavana kesänä raivata pois kaksimetriseksi kasvavaa heinää, ettei se tukahduttaisi pieniä taimia. Mies sai myyräkuumeenkin noissä puuhissa. No nyt on tultu ensiharvennukseen. Metsänhoito on vuosikymmenissä mitattavaa puuhaa. Ainakin viisikymmentä vuotta lisää tarvitaan täyteen mittaan kasvamiseen.
Metsänhoitoyhdistyksestä ei ole kuulunut mitään, kuinka ja koska homma jatkuu.

Tänään on plussakeli ja kelkka luisti. Potkuttelin kaupalle asti, tein ostoksia, jotka tuodaan iltapäivällä, ostin hillomunkin ja otin automaatista cappuzinon (ilmaisen). Pidin tarpeellisen  lepohetken istuen ja kipuilevia nilkkoja pyöritellen.

Olen harmitellut, kun en näe eläimiä, vain jälkiä. Nytkin menomatkalla näkyi useita tietä ylittäviä sorkanjälkiä. Paluumatkalla sitten näkyi tietä ylittävä "porotokka"! Otin kännykkäkameran äkkiä esiin, mutta kaukaa ja heikosti sain kuvatuksi. Ne liikkuivat nopeasti ja puskia ja auringonkukanvarsia tuli eteen. Laskin noin 15 eri kokoista eläintä. Isoin hirvipää oli viimeisenä, kuin katsoen, ettei kukaan jää jälkeen. Ne olivat metsäpeuroja.

Hiki tuli reissussa ja kotiin palattua on pesty vaatteet ja kelkkailija. Nyt on olo hyväksi hapettunut kuin hiihtoretken jälkeen Lapissa. Kun on melkein porojakin nähty! 

Kummasti mieli täyttyy ja päivä kuluu iltaan, vaikka ei oikein mitään tee, hengailee vain tyytyväisenä  kaiket päivät. Eläkkeellä 17 vuotta.

2 kommenttia:

  1. En ihmettele, että hätkähdit. Tulee mieleeni, kun vuosikymmeniä sitten kävin lapsuusmaillani, jotka veljeni perinnönjaossa sai aikoinaan haltuunsa. Läksin tuttua metsäpolkua puolen kilometrin päässä olevalle lammelle. Tajusin järkytyksekseni, että polku oli paikallaan, mutta metsää ei. Ei ollut tullut puheeksi veljen kanssa, että metsä oli avohakkuun jäljiltä täysin raadeltu. Sitä tunnetta ei unohda koskaan! Metsää on paljon ja avohakkuualueita (raiskioita) on paljon, mutta lapsuusmetsä on luonnonlapselle se ainoa, jonka jokainen puu on tärkeä.
    Ellinoora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu, pitkäaikainen metsä on ihmiselle läheinen. Maiseman muutos hätkähdyttää. Uusien istutusten kasvu sitten pikku hiljaa pehmentää näkymät. Se minun ylitiheä pikku palstani saa harvennuksen ja puut pääsevät kasvuun.

      Poista