Juhlakausi

Juhlakausi on, kun on vieraita. (Hankala tämä suomenkielen vieras- sana).Vierailijoita. Etelän hiihtolomaviikko toi tuttua väkeä vanhalle tuvalle. Lomalaisten lähdettyä on oma tunnelmansa setviä ruokatavaroita ja astioita, tiskata, laittaa pyykit pyörimään. Järviradion toivekonsertti säestää puuhia. Tuli laitetuksi reilusti ruokia ja kakkuja. Nyt loppuja on annosteltuna pakastimeen ja jääkaappiin niin, ettei ainakaan viikkoon tarvitse käydä kaupassa. Paremmat astiat on pesty ja kuivattu astiakaappiin. Vähennän taas sähkönkulutusta. Tyhjensin toisen jääkaapin, laskin vesiboilerin kymmeneen asteeseen, (iso kattila taas hellalle toistaiseksi, kun vielä puuhellaa lämmitetään), pienensin eteisen patterin. Olen tottunut pienestä asti siihen, että täällä on kylmä porstua, mutta perhevierailuilla tarvitaan lämmin eteinen huoneiden väliin.

Nyt on mukava täyden vatsan kanssa oikaista sängylle, jolle aurinko paistaa. Säät eivät aivan suosineet, mutta laskettelurinteet, hiihtolatu, uimahalli ja eläintarha on hyödynnetty. Ähtärin eläintarhan yhteydessä on Farmi, jossa voi käydä toimivassa navetassa ja nähdä lehmiä, lampaita, kanoja, hevosia, vuohia, kaneja. Ne toivat minulle muiston lapsuuteni eläinrikkaasta kasvuympäristöstä. Lapsenlapsi on kokenut maailmanmatkaaja, mutta lumipesut pihasaunalla, tulen sytytys takkaan ja varsinkin kelkkakyyti olivat hänestä hauskaa. Hienot kelkkakelit olikin juuri nyt. Ei täällä ilman kelkkaa kyllä pysty liikkumaankaan, aivan on jäiset pinnat 

Saattaa olla, että kun saan pyykit kuivumaan, torkahdan tähän uusi kirja kädessäni. Vähän harmittaa se, että nukun huonommin, kun on elämää ja tapahtumaa ympärillä. Vanha pää ei palaudu kunnolla lepoon ohjeistani huolimatta,  kun on tavallista enemmän aktiviteettia. Aivan turhaa se oli yöllä suunnitella seuraavan päivän ruokaa, kun se oli jo ollut ostoslistalla! 

Elämän iloiset kohokohdat pitää huomata: Tämä on juuri nyt, nyt he ovat täällä. Pian se on aina  muisto, on nyt jo. 

Seuraava maisema on tiukasti rajattu kohta pandahallin katonrajasta.

Oikea talvi

Nyt pitää tallentaa kuvia lumitalvesta tähän päiväkirjaani. En muista, että näin paljon olisi lunta ollut täällä olojen aikana. Melkein joka ovenavauksella pitää lakaista rappusia. Viime viikolla tuli lisää oikein reilusti. En meinannut lauantaina saada aamulla ovea auki, kun oli niin paljon tullut yön aikana lisää. Onneksi lumiaura käy pihassa avaamassa pääosan pihasta. Lumikolalla availen ovien edustat ja teen kulkukäytäviä. Lumi on puhdasta ja kaunista, sunnuntaipäivän se kimalteli auringossa ja yöllä kuutamossa. Eilen lämmitin saunanpadassa lunta saunavesiksi. Kukkurainen pata kuivahkoa lunta  sulaa viidesosan korkeuteen. 

Kun tämä lumimäärä keväällä sulaa, vettä nousee kellariinkin. Sitä on turha pumpata pois, olen todennut aiemmin pumpatessani.  Vesi katoaa hiekkapohjaan vasta, kun pohjavedet laskevat. 

Täällä lumen ja metsän keskellä huomaa kyllä tarkkaan sään ja luonnon vaihtelut,  elää niiden rytmissä, tässäkin entisaikojen oikeassa  talvessa. Polttopuuta on kulunut kovasti pakkastalven lämmityksissä. 

J.k. Jouduin poistamaan kuvia ja laittamaan uuden postauksen, kun ensimmäinen versio ei auennut kunnolla.

Minun jälkeeni

Jaa, siitäkin on kymmenen vuotta. Vaikka tuntuu että oli hiljattain. Se oli seitsemänkymmenluvulla, tämä kuusikymmenluvulla. Yhä useammasta tapahtumasta on kauan. Yhä useammat tutut ovat poissa.

Tulevasta ei vain anneta tietoa. Kuolenko ensi vuonna vai kymmenen vuoden päästä? Se tieto auttaisi monessa käytännön asiassa. Pitäisi järjestää elämää minun jälkeeni, ettei lapsilla olisi kovin hankalaa setviä asioitani. Enoni jälkeen jouduin yhtäkkiä kymmenien uusien asioitten keskelle ja väsyin kovasti. Hän ei ollut puhunut mistään mitään,  vaikka testamentti oli päivätty viisi vuotta aiemmin. Ehkä hän ajatteli, että aikaa on. Kävely pakkasilmassa antoi minulle hiljattain selvän aikavaroituksen.

Eivät asiat sinänsä kovin mutkikkaita ole selvittää,  mutta aina aikaavieviä ja rasittavia muun elämän lisäksi. Tämän pienen maatilan jatko on isompi pulma ja vierasta asiaa lapsilleni. Syntyy perintöveroa ja kuluja ilman vastinetta ja on epätietoisuutta asioitten hoidosta kaukana asuen. Minun pitäisi saada itse olla paikalla selvittelemässä, ja antamassa tietoja! Nyt ei tiedä mikä kenenkin  tilanne on silloin. Olen päivittänyt muistiinpanoja.

Oman kuoleman ajatus on jotenkin kaksitasoinen. Siitä voi puhua faktana, puhun siitä helposti, mutta toisella tasolla en ikäänkuin usko, että se koskee minua. Kymmenen vuotta sitten -siitäkin on kymmenen vuotta-  satuimme  naapurien kanssa yhtä aikaa perhehaudoille, jotka ovat lähekkäin. Mieheni sanoi: -Joskus me olemme täällä kaikki mullan alla naapureina. Nyt muut kolme ovat olleet siellä jo vuosia, minä ainoana olen maan päällä. Toistaiseksi!

Takaisin kotiin

Portaat paksussa lumessa, piha onneksi aurattu, kuusi astetta lämpöä tuvassa. Siitä lähti taas vanhassa tuvassa asuminen. Tulisijat vuorotellen lämmitykseen, sähköpatterit suuremmalle. Ilta pimeni ympärillä nopeasti. Pihakuuseni valotkin olin sammuttanut lähtiessäni. Tuntui vähän tyhjältä. Mitä minä nyt täällä teen, kuinka aikani taas kuluu? Paljon aikaa minulla oli netin selailuun pojan kodissakin, vaikka laitoin ruuat ja leivoin, kun miniä oli matkalla. Aikaa on ollut yllin kyllin tuhlattavaksi koko eläkeajan. Jatkuvasti makaillessa tuntuu joskus, että jaksaisi vaikka jotain pientä työntapaistakin vielä tehdä, mutta kun miettii johonkin tarttumista, tulee äkkiä toisiin ajatuksiin.

Ainakin pitää lämmittää, tehdä tulia vuorotellen puuhellaan ja takkaan. Pakkanen on taas kiristynyt lähemmäs kolmeakymmentä. Se hyydyttää olemisen sisätiloihin.

Luulin joskus, että paikalla olo ja puilla lämmittäminen säästäisi sähköä. Ihmettelin, kun niin ei tapahdu. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että tyhjillä ollessa talossa riittää kymmenen asteen lämpötila, läsnä ollessa tarvitaan lähemmäs kahtakymmentä.  Puulämmitys antaa tuvan päässä taloa enimmäkseen sen lisälämmön. Seuraan sähkön kulutusta omaenergiasivulta. Jos olen muualla kovilla pakkasilla, saa pelätä putkien jäätymistä, se hyöty täällä olosta on. 

Aina sitä asettuu aloilleen. Voi muistella mukavia ystävien tapaamisia, lapsenlapsen iloa mustikkapiirakasta, keskusteluja pojan kanssa kuolemani varalta. Sille, että näkee vieraita ihmisiä metroportaiden täydeltä, en osaa antaa merkitystä. Täällä voi mennä viisikin päivää, ettei etäältäkään näe ketään ihmistä. Silloin jo kyllä haluaa jonkun tavata. Videopuhelu on melkein kuin tapaaminen. 

Toisena yönä nukuin taas hyvin viidentoista asteen kamarissa, lämpimissä peitoissa. Aurinko punaa herätessäni taivaanrannan päätyikkunasta,  laskee jo tulotien oikealle puolelle. Pitää hakea polttopuita (ei halkoja, kuten nykykirjallisuus sanoo)  ja viedä linnuille lisää ruokaa. Etsiä uutta lukemista. Vaalikeskusteluja en taida jaksaa  enää katsoa, kun olen aikani pähkäiltyäni äänestänyt. Kuinka nämä ehdokkaat jaksavat!

---

Jotainhan sitä aina keksii aikansa ratoksi. Tiedossa on vieraita lähiaikoina. Joululta jäi taatelipaketti. Tuli vastaan taateli-kookospalojen ohje. Pussin pohjalla oli jäljellä kookoshiutaleita ja fariinisokeria päälle pantavaan kuorrutukseen, tosin vain puolet ohjeesta. Niinpä tein sen. 

Nyt odotan että takkapesä jäähtyy sopivaksi. Aion paistaa peltikakun siellä, kokeilla sitä. Kyllä se varmaan onnistuu, kun ei ole pitkä paistoaika. 

Kuinka vanhalta oikein näytän?

Lähdin vähän ihmisten ilmoille. Linnut jäivät kotimiehiksi. Otsikon kysymys nousi mieleen, kun sain eri tilanteissa yllättäviä apuja. Ensin uimahallissa laskiessani vettä löylysankoon saunan ulkopuolella, nuori nainen kiirehti paikalle ja sanoi:- Minä voin jatkaa tästä. En väittänyt vastaan, vaikka hämmästyin. Muistin, että edelliskerrallakin minulle tuotiin täysi sangollinen löylyvettä. Näytänkö niin raihnaiselta, etten jaksaisi pientä vesisankoa kantaa? Kannanhan minä päivittäin isoja puukasseja pihan yli ja juuri jumppailin tunnin verran altaassa.

Helsingin asemahallin rullaportaat eivät toimineet. Lähdin kantamaan laukkujani portaita alas, mutta samassa nuori mies tarttui matkalaukun kahvaan ja sanoi: -Minä voin viedä. Kiittelin yllättyneenä. Kun astuin täyteen ruuhka-ajan metrovaunuun, koulutytöt alkoivat tehdä tilaa, -istu tähän -  ja sain laukkuineni istua kolmanneksi penkille. Olipa hyvä, kun pyörillään liikehtivää laukkua ja kahta muuta kassia olisi ollut vaikea pidellä seisaallaan.

Ei tällaista ole ennen tapahtunut. Kuinka vanhalta minä oikein näytän? Olenhan minä vanha, mutta en kai hauraus-raihnausoireyhtymässä vielä. Kävely on kyllä hidastunut. Ennen minua aina moitittiin kovasta kävelyvauhdista, nyt kaikki menevät ohi tai pitää pyytää toista hidastamaan. Ulkonäköä piti katsoa oikein peilistä. Sivukuvissa varsinkin näkyy yllättävän vanha ihminen. Ei tule paljon peilailluksi. 

Kun kerroin pojalleni laukun kantajasta, hän kysyi heti: -Onko kukkaro tallella, onko puhelin? Säikähdin, tarkistin, olivat ne. Poika oli kerran nähnyt, kun raitatieasemalla ystävällisen näköinen nuorimies tarjoutui auttamaan edellä kulkevaa vanhempaa naista ja nosteli tämän laukut junaan. Junassa nainen alkoi kaivella laukkuaan: kukkaro ja puhelin poissa ja juna oli jo lähtenyt! Poikani oli noussut junaan aivan näiden takana, mutta ei ollut huomannut mitään epäilyttävää. Ei minulle tullut tällainen riski mieleenkään, vaikka olin tämän tapauksen kuullut aikanaan. Säikähdys askarrutti hyvän aikaa. Olinko sinisilmäinen? Säästyinkö jostain syystä ryöstöltä vai oliko vain avulias kaveri? 

Pojantyttären tulkinta avuntarjoajista oli: - Jos ne luuli sua Englannin kuningattareksi. Tai Ruotsin!

Iloinenhan sitä saa olla harvinaisesta auttamisesta sekä kohteliaista nuorista, kun sellaisiakin vielä on.