Minun jälkeeni

Jaa, siitäkin on kymmenen vuotta. Vaikka tuntuu että oli hiljattain. Se oli seitsemänkymmenluvulla, tämä kuusikymmenluvulla. Yhä useammasta tapahtumasta on kauan. Yhä useammat tutut ovat poissa.

Tulevasta ei vain anneta tietoa. Kuolenko ensi vuonna vai kymmenen vuoden päästä? Se tieto auttaisi monessa käytännön asiassa. Pitäisi järjestää elämää minun jälkeeni, ettei lapsilla olisi kovin hankalaa setviä asioitani. Enoni jälkeen jouduin yhtäkkiä kymmenien uusien asioitten keskelle ja väsyin kovasti. Hän ei ollut puhunut mistään mitään,  vaikka testamentti oli päivätty viisi vuotta aiemmin. Ehkä hän ajatteli, että aikaa on. Kävely pakkasilmassa antoi minulle hiljattain selvän aikavaroituksen.

Eivät asiat sinänsä kovin mutkikkaita ole selvittää,  mutta aina aikaavieviä ja rasittavia muun elämän lisäksi. Tämän pienen maatilan jatko on isompi pulma ja vierasta asiaa lapsilleni. Syntyy perintöveroa ja kuluja ilman vastinetta ja on epätietoisuutta asioitten hoidosta kaukana asuen. Minun pitäisi saada itse olla paikalla selvittelemässä, ja antamassa tietoja! Nyt ei tiedä mikä kenenkin  tilanne on silloin. Olen päivittänyt muistiinpanoja.

Oman kuoleman ajatus on jotenkin kaksitasoinen. Siitä voi puhua faktana, puhun siitä helposti, mutta toisella tasolla en ikäänkuin usko, että se koskee minua. Kymmenen vuotta sitten -siitäkin on kymmenen vuotta-  satuimme  naapurien kanssa yhtä aikaa perhehaudoille, jotka ovat lähekkäin. Mieheni sanoi: -Joskus me olemme täällä kaikki mullan alla naapureina. Nyt muut kolme ovat olleet siellä jo vuosia, minä ainoana olen maan päällä. Toistaiseksi!