Mustikkaan?

Heinäkuu kulkee loppupuolelle, marja-aika tulossa, pitääkö minun mennä mustikkaan? Se on ollut minulle itsestään selvä vuodenaikatoimi koko ikäni.  Mutta siellä on kuuma, ötökät pörräävät ympärillä, ei minun enää  tarvitse, ei muutkaan mene, kiukuttelin sisarelle.  Yhtenä päivänä otin kuitenkin sangon ja noukkurin pyörän kyytiin ja menin tuttuun paikkaan katsomaan. Oli siellä marjaa, mutta ei kaikki kypsää ja jotenkin harvaa. Sankoa ei ollut aihetta laskea kädestä, koska piti kulkea  koko ajan etsien ja poimurilla kauhoen. Pian nousi hiki otsaan ja valui aurinkovoiteen kanssa silmiin, selkä höyrysi, monenlaisten ötököiden kihinä ympäröi ja kipeitä pistoksia tuli paidan läpi käsivarsiin ja kylkiin, selkään sattui, piti oikoa sitä vähän väliä. Pitääkö minun olla täällä, eikö ihminen pärjää talvea ilman mustikkaa? En tunne juuri ketään, joka kävisi marjassa, ei kai minunkaan tarvitse. 

Sitten tuli vastaan sinisempi kohta, sanko jäi mättäälle, poimuri kulki ja pörinä vaimeni ympärillä. Siinä se, marjanpoimijan motiivihetki, tietty määrä sinistä silmiin virittää liikkeen.  Vaan jäi lyhyeksi, parin neliön ala vain. Luulin, että olisi hyvä marjavuosi, mutta ei täällä ainakaan ole. 

Viime vuonna poimin 62 litraa ja niitä on vähän vieläkin. Nyt on kahdeksan litraa, kolmella eri kerralla saatuna. Kaukana ovat täydet sangot. Ehkä vielä pistäydyn metsässä, ainakin kun lapsenlapsi tulee ja haluaa marjaan. Puolukka-aikana on viileämpää ja vähemmän pistiäisiä, mutta silloin on hirvikärpäsiä. Kun hiet saa huuhdella pois saunan padassa lämmitetyllä vedellä, on raikas olo kuin palkinto.

Onhan mustikka tunnetusti terveellinen marja, mutta erään tutkimuksen mukaan sitä pitäisi syödä vähintään puolitoista desiä kerralla, jotta hyötyaineita kertyisi riittävästi. Ehkä olen aina ottanut liian vähän kerralla, jos 75 g ei riitä vaikuttamaan.

Olen  kulkenut marjassa varmaan 75 vuotta, ensin korttelin (muki)kanssa puuladon takana, sitten naapurin isojen tyttöjen perässä kauempana. Minulla oli litran nappo eli vesikauha astiana. Muistan, että kerran sain sen täyteen Putusen metsässä. Kävellessäni tyttöjen perässä takaisin söin mustikoita vähän kerrallaan, söin ja söin, muistan elävästi kuinka ne maistuivat hyvältä. Kun pääsin kotipihaan, oli astia tyhjä ja suu sinisenä. Meillä oli isän tuttava kylässä. Isä naureskeli minulle, oli noloa, että olin syönyt keräämäni itse. Häpesin ja menin kaapin taa piiloon. Nyt ajattelen, että hyvä kun söin, tarvitsin varmasti vitamiineja.  

Ensi kesänä olen 80 vuotta. Mahdanko silloin enää mennä metsään? Ehkä jos kovasti tekee mieli.

Nyt satelee päivästä toiseen,  hyvä katsella järveä kalliosaarelta.