On tärkeätä puhua ilmastokriisistä ja suojella luontoa. Lapsille ja nuorille se voi kuitenkin muodostua ahdistavaksi painajaiseksi. Lukiossa korostetaan koko ajan, että teidän pitää pelastaa maailma, teistä riippuu, voiko vuosikymmenten päästä maapallolla enää elää, teidän on vastuu. Jotkut ilmoittavat julkisuudessa etteivät tee lapsia tähän tuhoutuvaan maailmaan. Pienemmällekin lapselle, jonka käsityskyky laajenee näkemään kotipiiriä laajempia asioita yksilöitymiskehityksen myötä, tulee näitä ahdistavia tulevaisuuskuvia vastaan joka puolelta, vaikka kotona niiltä suojeltaisiin. Sodan kärsimykset voivat jostain kuvastosta tunkeutua mieleen samaan aikaan. Painajainen on valmis.
Aina on ollut aiheellista pelkojen aihetta. Ryösteleviä raakalaisia, katovuosia, sotia, nälkää. Minun kotikylästäni kaapattiin ihmisiä orjiksi Isonvihan aikana 1700- luvulla.
Miten pärjätä tulevaisuuspelkojen kanssa? En minä osaa tähän vastata muuta kuin elämisellä tässä hetkessä ja ajassa lähiturvan avulla. Tulevaa ei tiedä kuitenkaan, se on erilainen kuin kuvitelmat.
Muistan, että yhdeksänvuotiaana tajusin yhtäkkiä, että isä ja äiti voivat kuolla. Oli menty nukkumaan ja sammutettu valot. Muistan missä sänkyni oli, missä isä ja äiti nukkuivat. Se ajatus oli järkytys, koska muistan sen nytkin seitsemänkymmenen vuoden jälkeen. Sitä en muista, puhuinko siitä kenellekään. Ristin käteni ja kuin iltarukouksen. Meillähän oli Taivaan Isä. Aikamoisen koulutuksen kuolemanpelon varalta antoikin Levolle lasken, kun joka ilta varauduttiin kuolemaan yön aikana: Sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.
Vanhana voisi pelätä loppuaikoja. Tällä hetkellä en pelkää, kun kaikki voi kuitenkin mennä toisin. Elämän kriisien läpi käyminen vahvistaa uusien varalta, jos niistä tuntee toipuneensa. On vain tämä hetki.
Olen samaa mieltä, että maailma on muuttunut pelottavammaksi. Vaikka on kokemusta selviämisestä jo monenlaisista vaiheista omassa elämässä, eniten pelottaa ajatella lastenlasten nykypäivää ja tulevaisuutta. Emme ole enää aikoihin eläneet missään lintukodossa, tuskin koskaan olemmekaan. Tiedän ikäisiäni ihmisiä, jotka eivät enää katso tv-uutisia eivätkä lue lehtiä. En halua itse sulkeutua elämän todellisuudelta, yhä haluan elää siinä mukana, vaikka usein jo sinnitellen. Myös hyvyyttä on ja rakkautta, siihen luotan.
VastaaPoista*Ellinoora
sillä sieltä täältä tipahtaa kuitenkin aina jokin toivon siemen kaiken kurjan ja
pelottavan sekaan.
Lapset ovat haavoittuvaisia näissä näkymissä. Heitä pitäisi suojella, että jaksaisivat eteenpäin.
PoistaKyllä tämä maailma on nykyään paljon turvattomampi kuin lapsuudessa. Nämä useat puukon kanssa heilumiset jopa kouluissa saa kyllä huolestumaan nykymenosta. Ja mikä siinä onkin tuo pelimaailma koukuttaa varsinkin poikalapsia mahdottomasti. Olihan meillä omat pelkomme lapsuudessa. Sodasta ei ollut kauaa aikaa ja oma isänikin oli nuorimpien joukossa rintamalla . Ei halunnut vielä vanhanakaan katsella uutenavuotena ilotulitusta kun siitä paukkeesta tuli muuta mieleen. Muistan myös pelkääväni lapsena että vanhemmille tapahtuu jotain pahaa. Kun harvoin lähtivät kyläreissulle niin istuin ikkunan ääressä odottamassa että joko näkyisi tulevan. Painajaisuniakin näin lapsena mutta en juurikaan aikuisiällä. Eipä tässä muuta lohdutusta ole tässäkään ajassa kuin iltaisin laittaa kädet ristiin ja jättää asiat luojan huomaan. Nythän ei ole edes niin varmaa noustaanko aamulla 😉. toinen Annikki
VastaaPoistaKun pahan tai pahojen tapahtumien todellisuus alkaa avautua lapselle aivojen kehityksen myötä, on pelkojen kanssa elämisen haaste suuri varsinkin paljon ajatteleville lapsille. Viime aikoina ei ole puhuttu paljon atomiräjähdyksistä, mutta ilmastotuhojen kuvaus kohtaa lapsen mielen yhtä uhkaavana. Aikamoinen haaste on oppia elämään globaaleissa tuhonäkymissä.
Poista