torstai 24. lokakuuta 2024

Yksin ja seurassa


Yksinolo on asia, jonka kanssa me yksineläjät askartelemme. Joskus sitä on liikaa, joskus liian vähän. Minulla on juuri nyt sopivasti, oikein nautin siitä. Olin melkein kaksi viikkoa kiertueella, enimmäkseen muualla kuin tässä varsinaisessa osoitteessani ja muiden seurassa. Olin koiran kodissa, syyslomalla pojan perheen kodissa Helsingissä, maalla tyttären porukan kanssa. Harmittaa myöntää, mutta väsyin kovasti. Eihän tämä uutta ole, mutta ilmenee toisella tavalla. Introvertti ihminen väsyy seurasta, vaikka iloitsee siitä. Vanhaksi olen tullut, en minä nuorempana näin kovin olisi väsähtänyt.  Piti käydä lääkärissäkin, kun ei aina tiedä mistä on kysymys. 

Joskus yksineläjällä taas voi olla päiväkausia hiljaista niin, että kurkku kuivuu. Niin sanoikin eräs yksinasuva ystävä ja karisteli kurkkuaan toimimaan. Voi itsekseenkin puhua, minäkin teen joskus niin. On hyvä, jos on sellainen tuttu, jolle voi soittaa ilman asiaa ja joka vastaa. Että.voi kertoa ilonsa ja puuhansa ja  huolensa, että joku ainakin tietää vaikka oireista. 

Kuulin nuoremmilta, että ei puhelimeen tarvitse vastata kesken syömisen tai ruuanlaiton tai muiden seurassa olon. Että voi soittaa takaisin sitten, kun on hyvä aika. Ymmärrän sen, mutta siinähän se ensimmäinen joutuu sitten samaan tilanteeseen kuin sotekeskuksen puhelimen kanssa: odottamaan ja välttämään kaupan kassajonoa. Olen minäkin oppinut sanomaan, että nyt en voi puhua ja kertomaan milloin voisin puhua. Tai laittamaan viestin asiasta. Meikäläisen ikäpolvelle puhelin on ollut uutuus ja sen soiminen on mennyt kaiken muun edelle.  
Oma lajinsa on sopia viesteillä hyvä aika, jolloin voidaan rauhassa jutella. Videopuhelut ovat melkein tapaamisia, kun näkee toisen ihmisen ja hänen ympäristönsäkin. 

Parasta kai on, kun mitään lajia ei olisi liikaa sen mukaan, mikä kenellekin sopivaa on. Elämän hiljentyessä joutuu venymään uusiin tilanteisiin ja löytämään keinoja arjen sujumiseen ja mielenrauhan säilyttämiseen. Riskinä yksinolossa on, että varsinkin ne huolet, joihin ei voi vaikuttaa, valtaavat liikaa tilaa päivistä ja öistä. Eipä se aina kovin erilaista ole, vaikka olisi se elämänkumppanikin paikalla. Oma mielenlaatu kulkee mukana. 
Rakkaita omaisia peiteltiin talvilepoon.


 
 


lauantai 12. lokakuuta 2024

Meikäläisen autojuttuja

Olen yksineloni aikana kulkenut  kulkuni sujuvasti julkisilla kulkuneuvoilla. Aikataulut ja odottelut kuuluvat siihen, mutta olen muistuttanut itseäni muitten vastusten puuttumisesta. 

Tyttären jäätyä autottomaksi laitoimme ikäänkuin yhteisauton, haltijana se, jolla on ajokortti. Muutaman kerran ehdin nauttia autokyydistä ruokakauppaan. Sitten tytär soitti, että nyt se jämähti parkkipaikalle. Vakuutukseen olin ottanut hinauksen ja auto vietiin lähimpään korjaamoon.  Sieltä tuli pitkä, monen tonnin korjauslista. Auton hankinnan hoitanut sukulaismies ei uskonut sitä oikeaksi, vaan halusi auton  luottokorjaamoonsa täältä parin tunnin matkan päähän. Tytär ei ehtinyt viemään.

 Kohta kuulin merkillisestä vientioperaatiosta: tuli mies parin tunnin matkan päästä uuden akun kanssa ja hänen tuttunsa tältä paikkakunnalta lähti mukaan ajamaan sinne toiseen korjaamoon. Mies sai auton käyntiin ilman uutta akkua. Kovassa syysmyrskyssä he ajoivat edestakaisin noin 400 km ja se kaukaa tullut mies ajoi vielä yömyöhään kotiinsa. Paikkakunnan mies oli automiehiä ja lausui heti, että täällä oleva korjaamo on huijaripaikka eikä menomatkan  ajokokemuksen perusteella autossa voinut olla suurta vikaa. Tämä taas lohdutti suuresti auton hankinnan hoitanutta.

Tämä kuljetusketju oli uskonveljien vastapalveluksia toisilleen ja mieheni sukulaisille. Luulivat ensin minua kälykseni ja mielellään tekivät palveluksen myös hänen miehensä takia, jonka kanssa olivat tehneet paljon yhteistyötä. Sanoin tyttärelle, että meillä oli suhteita apuna, vaikka emme heitä tunteneetkaan. Minun roolini oli vain vierittää talvirenkaat kyytiin. Pyörittelen vieläkin päätäni ihmetyksestä. Tämä kaikki voisi kuvata ansaitsematonta armoa. Vähän kumma olo on ottaa tällaista vastaan.

Ei ole tietoa, milloin se auto nyt saadaan. Tytär lähti sitten bussilla pitkälle seminaarimatkalle -parempi olikin niin -, ja hautojenlaittoreissua varten pitää vuokrata auto. Minä olen nyt koiran kanssa kotimiehenä.

Jonain päivänä tässäkin pihassa on kuitenkin taas auto. Edessä on liukkaat jääkelit, lumen raaputus ja hirvieläimet. Kyllä minä taidan olla julkisten, muiden hoitamien kulkuneuvojen ihminen, mutta jatketaan, kun tälle kaikkien muiden käyttämälle tielle lähdettiin. Minähän saan vain istua kyytiin -  jos auto toimii.


keskiviikko 2. lokakuuta 2024

Jotain omaa

Ystävieni kanssa puhumme melkein aina huolista; omista sairauksista ja paljon lähipiirin moninaisista haasteista, joihin emme yleensä voi mitään vaikuttaa. Jätämme vuorotellen uudet huolet toistemmekin rukousaiheiksi. Onko meillä mitään omaa elämää? Tässä kohtaa olemme monesti alkaneet ystävän kotona rumsteerata, siirrellä tavaroita jotenkin uuteen järjestykseen, parantaa viihtyisyyttä tai toimivuutta.

Tässä omassa pikku huushollissani olen viime aikoina myös tehnyt pientä säätöä. Pitäisi tapetoida, kun sängyn päädyn takana oli tapetti pahasti likaantunut väliaikaisen asukkaan aikana, mutta en nyt jaksa ryhtyä niin isoon puuhaan. Päällystin ison taulun kankaalla sängynpäädyksi  ja se peittää toistaiseksi kuluneen kohdan. Huoltoyhtiön poika (joka sanoi sanan ylähä ja paljastui siten pohjalaissyntyiseksi), porasi kiviporalla huoneen ja parvekkeen kattoon ripustuskoukut sekä porasi alkoviverholle kannatinruuvit. Nyt verho ei helposti putoa ja koukkuun ripustin rönsyliljan. Amppelin tein narusta yksinkertaisimman  nettiohjeen mukaan. Parvekkeen katosta riippuu lyhty, jonka kannattimen tein metallinarusta, jonka taas ostin kauan sitten risutöitä varten. Huoltoyhtiö ilmoitti, että heiltä voi ostaa tällaisia yksityisiä palveluita ja se on hyvä apu.

Iso nojatuoli, joka ei kelvannut kierrätysmyymälän pojille,  meni heti roskakava-facebookissa. Viehättävä pikkuperhe haki sen. Olin ajatellut jotain kevyttä modernimpaa tilalle, mutta lähikierrätysmyymälässä oli pieni mummotuoli kolmellakympillä ja ostin sen. Siinä on harvinaisen hyvä istua. Minä ostan nykyään lähes kaiken kierrätettynä. Tytär tuli autollamme hakemaan sen. Hiukan piti muuttaa muutakin järjestystä, ainahan vähäinenkin muutos vaatii siirtämään muutakin, lähinnä järjestää televisiotasoa, että sain pienen hyllyn pois käytöstä. Nyt on hiukan väljemmän näköistä ja aivan näppärää.

Mutta se "uusi" auto simahti eilen! Se hinattiin korjaamoon. Paljon ajettu ja halpa, mutta kolmen asiantuntijan mielestä oli hyvässä kunnossa. Taisi mennä viisi tonnia hukkaan.

Onkohan tämä pikku puuhastelu sitä omaa elämää? Mitä muuta minulla on? Pientä kirjoittelua perheen ja lastenlasten muistoista ja nyt noin 1400 blogikirjoitusta, lukemista, vähän liikuntaa. Ei mitään aikataulutettua. Paitsi kohta luomitarkastusaika. Kahdeksan vuotta sitten samanlainen pieni musta täplä osoittautui melanoomaksi.

Eräässä tutkimuksessa ilmeni, että keski-ikäiset ja nuoremmat naiset kamppailivat perheessään omasta ajasta ja menemisistä, mutta minun ikäpolveni ja varsinkin vielä vanhemmat naiset pitivät perheen elämää omana elämänään, eivät osanneet kaivata jotain siitä erillistä omaksi elämäkseen eivätkä olleet tottuneet omiin menoihin. Siinä kastissa tässä kai ollaan. 
Jotain omaa saisi olla, ettei ole liian riippuvainen perheestä tai suvusta.