Lepokausi

Eilen oli viimeinen marjapäivä, karpaloita rapsakan pakkasyön jälkeen.  Suo, entinen järvenpohja, lepää rauhallisena, jäätyvät karpalot jäävät kevään kurkiparin ravinnoksi. Tarkemmin katsoessa näkee suomaton kauniit värit. Ohut jääriite kiilteli lintulammikoiden ja kanavan pinnalla. 

Pellot on kynnetty, maa lepää yli talven. Linnut ovat lähteneet, on hiljaista, vain korppi huuteli suon takaa.  Puut seisovat paljaina, nekin lepäävät. 

Ihmistenkin pitäisi levätä, antaa itselleen lupa hellittää.

Huomaamattaan voi eläkeikäinenkin pitää yllä normeja, mitä pitäisi tehdä, missä ei saa antaa periksi. Ylivirittyneisyys estää nukahtamista. Jos luonnon myötä hengittää rauhallisemmin, irrottaa itseään siitä mikä ei ole pakollista, on laiskana, aivotkin rauhoittuvat ja alfa-aallot lisääntyvät, ihminen voi helpommin antautua uneen.

Syrjäkylän yö ei ole aina yhtä pimeä. Toissayö oli valoisa, oli kirkas kuutamo. Viime yönä oli pilvikerros, mutta ikkunoiden takana oli valoisuutta ja näki liikkua huoneessa. Kuu antoi valoa pilvien takaa ja maa oli tullut valkoiseksi. Nyt sataa räntää ja tuulee, ikkuna rapisee, puuhellassa on tuli, ollaan sisällä. Äänikirja, Liksomin Väylä, odottaa. Olen oppinut kuuntelemaan, vaikka aluksi se tuntui liian hitaalta, kun olen tottunut nopeaan lukemiseen. Hitaus rauhoittaa. En ole tarvinnut moneen viikkoon uniaineita. Heräilen kyllä katsastamaan yöllisen tilanteen.