Menetyksen valossa

Luulin, että lähtisin naapurien kyydissä tänään, pakkasinkin jo,  mutta lähtö onkin vasta huomenna. Eilen toivoin, että saisin yhden ylimääräisen päivän täällä, se tuntui arvokkaalta. Istuin puusohvalla meditaatiohetkeä, katselin, kuuntelin tulen huminaa, olin läsnä täällä, jonne aina kaipaan tai josta olen poissa, kun olen muualla. Nyt, kun se lisäpäivä tuli, on vähän epämääräinen olo, en saa samaa tunnelmaa kuin eilen toivoessani. 

Olin naimisissa 47,5 vuotta. Nyt tuntuu, että se aika meni hujauksessa. Osasinko käyttää sitä? Sanoisin, että onneksi loppuvuosina, kun menetyksen mahdollisuus nousi ikävuosien mukana esiin. Mitenkähän olisi jatkoaika sujunut?

 Menetystietoisuus korostaa ja kultaa asioita. Kun vain eletään eteenpäin, väsytään, kamppaillaan elämän kanssa, ei näe kaiken arvoa, ei ainakaan niin kuin menetyksen jälkeen. Arki ja kiukku voi tuntua tuhlaukselta jälkeenpäin. Onnea nuoressa elämässä tuo usko, että elämällä on vielä jotain hienoa tarjolla minulle, odottamassa kulman takana. Nyt sellaista uskoa ei enää ole. Pitää tehdä näistä aineksista mitä pystyy. Niinkuin (hetkellinen) hassutteluni täällä sängyn ympärille sellaisesta, mitä vintiltä löytyi. Haluaisin varmaan entisajan ylisängyn etuverhoineen. Sellainen täällä kauan sitten oli.

 Pitäisikö kaikki asiat nähdä menetyksen valossa? Ei sitä ainakaan aina voi, mutta huomaisi, mitä kaikkea vielä voi menettää. Osaisi olla kiitollinen vaikka liikkuvista jaloista.

Menetimme taas valon, koen sen 76.kerran. Se on aina kuin uusi asia, mutta tieto auttaa: valo palaa, ja linnut ja sekin on aina uusi asia. Mutta tämä pimeäkin on elämää. Jos tietäisi, että on viimeinen talvi edessä, sen haluaisi elää, jopa niin hyvin ja eläytyen kuin kevään. Niinkuin olisi halunnut elää nopeasti haihtuvan elämänsä pitkät päivät.