Missä oletkin

"Kummasta on haikeampaa lähteä, kaupungista vai maalta?", kysyin naapureiltani heidän kyydissään kohti Etelä- Pohjanmaata. "Kummastakin", oli vastaus. Tämä lienee kahden kodin asukeille tyypillistä, niin minullekin. Kun lakeus avautuu, harmaa pilvipeite alkaa haihtua ja entisen kotikylän kohdalla  aurinko pääsee esiin, tulee kotona olon tuntu. Illaksi taivas kirkastuu tähtiin ja kuu paistaa koko yön. Perillä alkaa hellan ja takan lämmitys ja muut tutut operaatiot. Ei ollut erityistä syytä nyt taas lähteä,  mutta kyytimahdollisuus on autottomalle virike. Vapaa pikkuasunto antaa pelivaraa, jos joku perhekunnasta sattuisi saamaan koronatartunnan. Sydän iloisena katson jälkiä, joita pieni kaupunkilainen  kahlasi lumipelloille loppiaisen aikaan. Hän nautti puhtaasta lumesta.

Ajatukset kulkevat mukana. Miten voi ihminen äkkiä joutua pienen operaation seurauksena hengityskoneeseen ja kamppailemaan elämästä? Miten koko perhe voi joutua äkisti myrskyn silmään? Miten voi terve naapuri saada koronarokotteen jälkeen verisuonitulehduksen, menettää liikuntakyvyn ja sairastaa sitä jo yli puoli vuotta? Miten rankkaa on odottaa, mitä tarkempi tutkimus tuo magneettilöydöksestä esiin? Mitä uudet verikokeet kertovat? Mitä tapahtuu, kun ei saa edes vastaanottoaikaa, kun lääkäreitä ei joka paikassa ole? 

Paljon on sairauteen liittyvää odotustilaa, huolta tai kiputilaa, joka vie kaiken huomion. Se mitä pelkää, sitä tarkkailee ja se voimistuu. Jos saa pelosta vapauttavan tiedon, asia melkein unohtuu. Olen itse oppinut, miten vahvasti fyysinen ja psyykkinen ovat yhtä.

Sairaalat ja terveysasemat pyörivät aina täysillä. Sen nähdessään huomaa, kuinka kiitollinen saa olla, jos nyt ei isompaa akuuttia huolta ole. Vanhakin voi toipua. Miten hartaasti toivookaan, että aluevaltuustot osaisivat kehittää uusia, toimivia malleja, joissa resurssit riittävät paremmin kaikilla sektoreilla!

Vakava sairaus lähentää ihmisiä. Rukouspiiri kannattelee myrskyn silmässä olevia ja huolta kantavia. Se kulkee mukana, missä oletkin.