Ajatukset kulkevat mukana. Miten voi ihminen äkkiä joutua pienen operaation seurauksena hengityskoneeseen ja kamppailemaan elämästä? Miten koko perhe voi joutua äkisti myrskyn silmään? Miten voi terve naapuri saada koronarokotteen jälkeen verisuonitulehduksen, menettää liikuntakyvyn ja sairastaa sitä jo yli puoli vuotta? Miten rankkaa on odottaa, mitä tarkempi tutkimus tuo magneettilöydöksestä esiin? Mitä uudet verikokeet kertovat? Mitä tapahtuu, kun ei saa edes vastaanottoaikaa, kun lääkäreitä ei joka paikassa ole?
Paljon on sairauteen liittyvää odotustilaa, huolta tai kiputilaa, joka vie kaiken huomion. Se mitä pelkää, sitä tarkkailee ja se voimistuu. Jos saa pelosta vapauttavan tiedon, asia melkein unohtuu. Olen itse oppinut, miten vahvasti fyysinen ja psyykkinen ovat yhtä.
Sairaalat ja terveysasemat pyörivät aina täysillä. Sen nähdessään huomaa, kuinka kiitollinen saa olla, jos nyt ei isompaa akuuttia huolta ole. Vanhakin voi toipua. Miten hartaasti toivookaan, että aluevaltuustot osaisivat kehittää uusia, toimivia malleja, joissa resurssit riittävät paremmin kaikilla sektoreilla!
Liekö vanhassa sanonnassa totuuden siemen: mikä ei ihmistä tapa, se vahvistaa. Vanhuusiässä, johon tunnen jo koronakolossa elämisen ansiosta valahtaneeni, ei taida tuokaan päteä. On kuin kaikki vähäinenkin sairastaminen söisi elinvoimaa niin, ettei tervehdyttyään ole kuitenkaan enää ihan entisellään.
VastaaPoistaTaidat olla oikeassa, kaikki ei vahvista ainakaan fyysisesti. Jos on käynyt syvän kuolemanpelon ja toipunut siitä, voi sen pelon viriäminen vähetä merkillisellä tavalla.
Poista