Korjuun aika

Jotenkin mieli hiljakseen valmistautuu syksyyn, kun illat pimenevät. Melkein yllättää, kun havahtuu että yöllä on pimeää ja yhä varhemmin maailma pimenee.

Nyt on kuitenkin vielä sadonkorjuun aika. Ensimmäiset koneet ovat hyrränneet  elopelloilla. Kuinkahan nuo laossa olevat kohdat saadaan korjuuseen, huolehdin mielessäni. Muistan, kuinka lapsena opin leikkaamaan sirpillä ja tekemään kuhilaita. Lakoontuneet kohdat jäivät melkein ilman satoa.

Marjat on poimittu, puolukka ja karpalo kypsyvät myöhemmin. Tulin ostaneeksi keltaisen kesäkurpitsan taimia keväällä, en tiennyt niitä keltaisiksi. Tänään tein niistä hyvän kurpitsakeiton. Nokkosen siemenien keruuaika on nyt.

Nokkosia täällä on viljelmäksi asti. Hanskat, sanko ja sakset käteen, kuivatus ja siivilöinti, niin on superfoodia talveksi. Kaksi purkkia riittää hyvin talveksi, pikkulusikallinen kerrallaan.

Kai ihmiset osasivat nälkävuosina käyttää kaikkea, mitä luonnosta ravinnoksi löytyy. Osaisimmeko me, jos kova ruokapula tulisi? Villiyrttien tuntemusta harrastetaan nykyään paljon ja aiheesta julkaistaan oppaita. Omavaraisuus on nousemassa arvoonsa monella alalla, kun maailmamme epävarmuus on lisääntynyt. Pihan ja metsän kasveista löytyy vitamiineja ja hivenaineita, mutta nälkä ei niillä lähde. Juuriin en ole perehtynyt.

Syksyyn kuuluu uusia tv- ohjelmia kesän uusintojen jälkeen: Tanssii tähtien kanssa ja Ensitreffit alttarilla.  Kahden illan ohjelmat tiedossa.

Paras aika

Olen taas saarimökillä! Olen nyt täällä, sanon itselleni ja katselen järvenselän  kimallusta. Jyrinää kuului jo tullessani, ja kohta oli ukonilma käynnissä. Menin alangossa olevan saunan kammariin suojaan. Jos salama iskisi tupaan, voisi jääkaapin kaasupullo räjähtää, arvelen. Seurasin tiheitä salamoita salamatutkasta. Luonnonvoimat tuntuvat maalla paljon vahvemmin kuin kaupungissa. Onneksi en varsinaisesti pelkää, mutta tiedän, että salama voi sytyttää tulipalon.  Luonnon tyyntyminen tuntuu melkein pelastukselta. Saunasta tultuani tuli tekstiviestillä ilmoitus Torpan sähkökatkosta. Katselin pitkän aikaa sen seudun salamointia. Ihan lähelle Torppaa ei iskuja tullut. Entinen kotikyläkin sai osansa. Nyt lähipäivinä ei pitäisi ukonilmoja tulla.

Täällä tunnen itseni onnelliseksi ja reippaaksi. Täällä nousee entinen olemus pintaan, niin paljon kuin pystyy. Illalla saunomisen aikana, kun tuli kuumaa vettä kiukaan säiliöön, tuli ajatus isommasta pyykinpesusta entiseen tapaani, jota en ole aikoihin tehnyt.

Mäntysuopaliotus, huuhtelu järvessä. Sehän on lähinnä huuhtelupesu, mutta lakanat ja tyynynliinat ovat vähän käytettyjä ja järvivesi on lämmintä ja pehmeätä. Nyt näitä minun käyttämäni ei tarvitse kantaa mukana kotiin pestäviksi. 

Ranteet ja peukalo kyllä muistuttavat, ettei nyt ole ennen. Kipugeeliä piti laittaa. En myöskään lähde soutamaan järven yli  kalastuskunnan saareen enkä pyöräile entisiä lenkkejä. Pyörä on kyllä toimiva, mutta asento nojaa liiaksi ranteisiin. Ostin pyörän käytettynä vuonna 1987.

Onhan tämä oma lajinsa tämä autottoman matkustuspalapeli. Pitää etsiä ja yhdistellä eri liikennevälineiden aikatauluja. Joskus löytyy jotain uutta. Ensin palvelukyydillä kirkolle, junalla Parkanoon, bussilla mökkikunnan kirkolle (uusi yhteys), loppu sukulaisapuna, josta kiitokseksi toin muutaman kilon mustikoita, kun sukulainen ei enää pääse metsään. Kysyin linja- auton kuljettajalta, onko kaupan lähellä pysäkkiä. -Jos ei ole, niin tehdään, hän sanoi. Ja niin hän pysäytti kaupan kohdalla. -Kyllähän täällä maalla on tilaa pysähtyä missä vaan, sanoi. Ja perille pääsin taas.

Elämä koostuu yhä uudelleen, kun voi tulla entisen elämän arvopaikoille. Yksinhän minä olen joka paikassa, mutta seurana ovat täyden elämän muistot minussa.

Olisihan tuota avuliasta seuraa kyllä tarjolla. Minulla olisi paljon käyttöä hänen autolleen ja raivaussahalleen ja moottorisahalleen käyttäjän kera, mutta en rupea käyttämään ihmistä hyväkseni. Saunon hyvillä mielin itsekseni. Kun pulahdan selälleni veteen huuhtomaan hiukset, tunnen itseni melkein nuoreksi ja paras aika taas läsnä. Tällaista hupia tämä vanhan naislesken elämä on.

Tällaiset perhehistoriaan liittyvät tunnot lienevät tuttuja monille mökkiläisille. Kun vanhaa mökkiä joudutaan myymään, ovat ns. tunnearvot myyjien, mutta eivät ostajien mielessä.

'Pienentyy mun ympär' elon piiri"

"Pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri". Päässäni ovat viime viikon ajan täällä Torpalla marjoja keräillessäni soineet Nocturnon ja Elegian laulut Vesa-Matti Loirin laulamina. Niin usein ne ovat nyt tulleet vastaan televisiosta tai facebookista. Olenkin Loirin monipuolisen taiteilijuuden ihailija. Katson pätkän Turhapuroakin. Jokin siinä hahmossa toimii niinkuin Viivin ja Wagnerin sikakin toimii. Helpottaa  renttumiehinä huvitteleviin miehiinsä kyllästyneitä vaimoja, samaistaa vapautta kaipaavia aviomiehiä, luo vapauden illuusiota?

Laulajana Loiri on ylivoimainen tulkitsija enemmän kuin laulaja. Monilahjakkaan ihmisen elämä koostui monista eri särmistä ja tuntui tulevan loppuun jotenkin koostettuna.  

Olen jotenkin surrut muutamien tunnettujen suomalaisten kuolemaa. Ensimmäinen oli Kekkonen. Tuntui, että turva naapurimaata vastaan heikkeni silloin.  Osaako joku muu luovia niissä jännitteissä niinkuin hän, ajattelin.

Sitten reagoin Johannes Virolaisen poismenoon. Olin kokenut hänetkin vakaana ja luotettavana poliitikkona. Kuulin joskus hänen puheitaan, joiden muistikapasiteettia ihailin. Uusi onni Kyllikin kanssa oli tullut lehtien palstoilta ymmärrettäväksi.

Antti Eskola oli sosiologian professori Tampereella. Nuorena olen tenttinyt hänen kehittämänsä Sosiologian tutkimusmenetelmät. En ole nähnyt häntä. Eläkkeellä hän alkoi tutkia ja kirjoittaa suhteestaan uskontoon. Hän kuvasi omaa vanhuuttaan, ajatteluaan ja päiviensä kulkua, niin että se tuli tutuksi kirjojen lukijalle. Hän kamppaili sosialismin ja lapsuudessa omaksutun maailmankuvan kanssa, sen jossa on aina olemassa näkymätön taivas ja Jumala. Siihenhän käsitykseen minä ja meistä useimmat ovat kasvaneet.  Hän päätyi arvioon: -Jotain muutakin on olemassa. Hän sanoi odottavansa mielenkiinnolla, mitä kuolemassa tapahtuu, mitä hän näkee. Kunpa hän olisi voinut siitäkin kertoa!

Psykiatri Claes Anderssoninkin on aika jättänyt. Hänkin oli jotenkin aikansa tulkki, josta kuuli ja luki tuon tuostakin ja johonkin jäi tyhjä kohta. 

Nämä viimeiset hahmot liittyvät alunperin kuusikymmenluvun elämään ja ajatusmaailmoihin, joita en kyllä ole jakanut, mutta seurannut. Jotenkin he ovat minulle aikansa kuvaajia, ikoneita.

Ihmisillä lienee kullakin omat julkisuuden ikoninsa, jotka ovat vaikuttaneet laajasti ihmisten ajatteluun tai kokemuksiin elämästä. Heidän lähdettyään jää mielen maisemaan himmeä kohta. Joitakin sellaisia on minulle vielä elossa.

Loirin ja Leinon runot tulkitsevat ihmisenä olemisen ja elämästä irtautumisen tuntoja kauniisti ja rikkaasti, sydämiä yhä uudelleen syvästi  koskettaen:

"Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta".

Nyt on tämä hetki

Vanhetessa suorittamisen paine on vähentynyt ja tulee tilaa hetkien tietoiseen kokemiseen. Koetan opetella huomaamaan hyvät tai erityiset hetket, etteivät ne lipuisi jälkiä jättämättä ohi.

Kesän tunnen kaikkein selvimmin, kun voin oikaista pitkäkseni ulkona ja katsoa ylös taivaalle. Viimeksi tein niin Helsingissä Kivinokan rannalla. Katsoin taivasta leveän puun lehdistön läpi. Horisontissa vilahteli urbaani metro, lähellä oli hiekka, vesi ja lasten äänet.  Aikaisemmin kesällä saaressa menin laiturille selälleni ja näin sinisen taivaan ja pilvet. Se oli kesää!

Tärkeissä, harvinaisissa paikoissa, joita muualla ollessani kaipaan,  sanon itselleni: -Nyt olen täällä, nyt on tämä hetki. Lasten perheiden kanssa, yksin saarimökin maisemassa, ystävän kanssa kahvilla, kesäaamussa portailla, pian lakastuvien kukkien kukoistuskautena. Myös arkiaamuna kotona tai matkalla voi pysäyttää hetken, katsoa ympärilleen, todeta miten elämä on tällä hetkellä. Nyt olen muutaman päivän nauttinut kaupunkikotini hyvistä lähipalveluista. Voi vain kävellä kulman taakse terveyskeskukseen tai hierojalle tai isoon kauppaan! Nautin kuin etelän lomasta marjastukseen väsyttyäni. Menin jopa ensimmäistä kertaa eläissäni yksin pizzeriaan ja ostin mukaani kebabsalaatin. Nyt olen täällä!

Pysähtyminen tähän hetkeen tuo ilon ja meditatiivisen läsnäolon tunnun ja hetki jää mieleen. 

Valokuvaaminen on tavallaan hetken pysäyttämistä. Somen runsaat kuvat kertovat tärkeistä hetkistä, mutta jatkuva kuvaaminen saattaa kuitenkin siirtää huomion muualle ja estää hetkeen eläytymisen. 

Onneksi huomasin hetken arvon kauan sitten, kun ovea yöksi sulkiessani voin sanoa: Kaikki ovat vielä kotona saman katon alla, me kaikki. Muutoin varmaan enimmäkseen puhalsin lapsiperheen ja työn arjessa hetkestä toiseen pysähtymättä, ajatukset usein muualla.

Toisille tärkeät asiat voivat olla isompia tai vauhdikkaampia, minulle pieniä ja läheisiä perusasioita, näkemistä, kuulemista, tuntemista. Tavallinen arki tuleekin tärkeimmäksi toivomukseksi, kun sairauden tai muun syyn takia menettää tavallisia asioita.

Laajemminkin tämän voi ajatella. Nyt on näin, nyt voin vielä tehdä näin, vielä pystyn tähän, tuota en enää voi, tämä alkaa olla hankalaa, tämä ihminen on vielä elämässäni. Paljon voi tässäkin iässä  menettää ja voi menettää nopeasti. 

Vaikeana aikana voi pysähtyä toteamaan: - Nyt tuli tällainen aika. Se liittää vaikeudet elämänkulun kokonaisuuteen. Moni on oppinut vaikeinakin aikoina näkemään ilonaiheet, joista saa voimaa. Jatkuvan kivun läpi on kyllä vaikea kokea mielihyvää mistään. Olen lukenut, että jotkut ovat kovin ponnistuksin jossain määrin jopa voittaneet kipua keskittymällä hyviin asioihin, mutta minä en uskalla sanoa siitä mitään.

Minä voin liittää tämän lauseeni äitini ja tätini yksinkertaisten elämänohjelauseiden jatkoksi. Äitini "Aina ei ole samanlaista" voi rohkaista uskomaan parempaan muutokseen tai arvostamaan nykytilaa. Tätini "Se on nyt näin" auttaa hyväksymään tosiasiat.

"Nyt on tämä hetki", "nyt olen tässä kohdassa" auttavat  pysähtymään ja kokemaan elämän syvemmin sekä kiitollisena ja onnellisena nauttimaan siitä, mitä on. Pysähtymättä voi käydä niin, että huomaa arvokkaan asian vasta, kun sen on menettänyt. Tätä yritän opetella.

Kouluun

Niin taipuu tämäkin kesä syksyä kohti. Illat pimenevät, marjat ja viljat kypsyvät, krassi kukkii ja koulut alkavat. Voi kuinka hartaasti toivoo jokaiselle pienelle koulutaivalta aloittavalle ja myös kaikille vanhemmille koululaisille hyviä, innostavia, pysyviä opettajia, turvallisia koulupihoja ja koulumatkoja, hyviä kavereita, kunkin oppilaan resursseja vahvistavaa opetusta, rauhallisia koteja. Olen nähnyt vankkoja, ihania kutsumusopettajia, mutta myös psyykkisesti murenevan opettajan, jonka luokassa pieni koulualokas oli aivan hämmentynyt. 

Niille, jotka vaikuttavat herkimpien ihmisten elämään, niille, joiden hoiviin annamme tärkeimmät ihmisemme, kuten koululaiset, sairaat ja heikot vanhukset, pitäisi olla yhteiskunnan voimakkain tuki ja arvostus. On merkillistä, että niin ei ole.

On kaunista, että kirkot järjestävät koulun aloittavien siunaushetkiä. Me mummot ainakin pyydämme siunausta kaikille kasvaville. Kullakin on omat haasteensa ja taipumuksensa repussaan. Niiden kanssa kohdataan yhteiskunnan ja elämän ihmiselle asettamat tehtävät, pienestä pitäen.

Pahin päivä

Murheen päivä (linkki) oli pahimmillaan valvottuna yönä ja päivänä sairaalasta paluun jälkeen, kun kaikki järjestelykysymykset kaatuivat saman tien sulattamattoman menetyksen päälle. Hautajaiset, selvitykset. Pitäisi olla turvallinen, kokenut neuvonantaja vierellä sellaisena päivänä: -Tänään ja huomenna ei tarvitse tehdä mitään, sitten aletaan järjestää ensin tätä ja sitten tätä.  Kirkosta, hautaustoimistosta, lakitoimistosta pätevä monialainen kumppani?

Surustressin muistoksi on tämä Helvi Hämäläisen runo. Olisi pitänyt istua toimetonna edes yksi päivä. Ottaa vastaan se tieto.

En tiedä, onko elämäni kulkenut eteenpäin, mutta joka päivä en ole murheen alhossa. Vuosipäivinä kyllä. Valittaminen auttaa, siitä oikeudesta pidän kiinni!

Seitsemäs vuosipäivä.

Miehen kuoleman vuosipäivän aika on aina ollut raskas, mutta nyt on tuntunut kuin eläisin uudelleen päivä päivältä  seitsemän vuoden takaista aikaa. Silloin en tiennyt, kuinka käy, ennenkuin lääkäri tuli kertomaan. Miehen veljen kuolema ja muistotilaisuudet sekä muut kuolemat ovat nostaneet omat kokemukset pintaan. En osaa itkeä kunnolla, vaikka kyynelet tulevat helposti. Kyynelet puhdistavat, mutta kunnollinen parku purkaisi kehon ja mielen  paineita enemmän. Itkemisen taitokin voi olla lahja. Murhe tuntuu myös kehossa. "Keho ottaa kantaakseen sen, mitä mieli ei jaksa kantaa", psykoanalyytikko Pirkko Siltalan sanoin. Tarvitsisin itkijänaisia, äänellä itkijöitä.

Rakkauden kääntöpuoli on  suru. Kiitos ja kaipuu elävät. Ei niiden tarvitsekaan loppua. Muistelen yhteisen elämämme vuosia 1967-2015. Se on suurin osa elämääni. Olen kuunnellut monta kertaa (anteeksi mainokset, ohita ne) Minä olen muistanut sinut. "Kipuna kiivaana, suruna sielussain. Valona yössä vain".

Kuvan on ottanut Heli Karhumäki Sana-lehteen muutamaa viikkoa aiemmin.