Sydänsairaalassa

Olipa tässä vierailu Sydänsairaalassa. Hengästymisen, liiallisen hikoamisen ja väsymisen takia sain lähetteen varjoainetutkimukseen. Pallolaajennuksista on kulunut seitsemän vuotta. Tällä kertaa katetri onnistui pääsemään ranteesta perille asti. Ei löytynyt toimenpiteitä vaativia tukoksia, Luojan kiitos. Vähän jäi kaivertamaan lääkärin lausuma epätarkoista kuvista, mutta mittari kertoi vain lievästä kaventumisesta. Kuusi tuntia olin sairaalassa. Piti odotella verenvuodon tyrehtymistä sisäänmenolaskimosta ja varoa rasittamasta kättä jälkeenpäin.  Kahvitarjotin tuotiin eteen lähtöä odotellessa. 

Edellisen operaation kaltaisia komplikaatioita ei ole ilmennyt. Uutta oli kolmen alueen yhteinen konsepti sydänsairaala sekä OmaSydän- sovellus, jonka kautta asiointi sujui kätevästi ja jatkoakin on. Kyllä siinä aina jotakin pysäyttävää on, kun käydään sydämessä. 

Vastausta liikkumisongelmiin ei tässä löytynyt.Terveyskeskuksessa hoitaja kertoi, että hänellä on samanlaista ongelmaa. Kun hän valittaa sitä työkavereilleen, nämä sanovat: -Sulla on huono kunto. Kai minullakin on. Kuntosalille pääsisin helposti ja halvalla uimahallin yhteydessä, mutta se ei tahdo  huvittaa. Vesijumpassa käyn mielelläni eikä siellä edes hengästy niinkuin kävellessä. Kun lihaskato alkaa kolmenkympin jälkeen ja viidenkympin jälkeen kato alkaa kiihtyä prosentista useaan prosenttiin vuodessa, on sitä tässä iässä tapahtunut jo merkittävästi. Vaikka liikun päivittäin, on voimaharjoittelu ollut olematonta. Statiinit voivat myös aiheuttaa lihasheikkoutta ja kipuja.

-Eihän sitä tämänikäiset muorit ennenvanhaan muuta tehneet kuin nousivat välillä sängynlairalle istumaan, sanoi ystäväni. Vähän enemmän toivoisi tässä vielä.

Unelias päivä

Hiljaisen harmaita marraspäiviä. Lyhyt ja himmeä on päivänvalon aika, pimeä tulee pian. Lyhtykynttilä syttyy parvekkeella jo neljältä.  Olo on usein unelias, kuin nukkuneen rukous. Nukun päiväunet. On suorastaan suloista oikaista lounaan jälkeen sohvalle, vetää villashaali päälle ja jättää äänikirja juttelemaan unisaatteeksi. Jos on nukkunut pitempään kuin hetken, olo on tokkurainen. Nukkumaan menoaikaan melkein virkistyn, puuhaan jotain, lykkään nukkumaan menoa kuin lapsi. Katselen  parvekkeelta vastapäisen kerrostalon ikkunoita. Osa ikkunoista pimenee jo kahdeksan jälkeen, ennen kymmentä ovat kaikki ikäihmiset sammuttaneet valonsa.

Kaihikin himmentää näkymiä, mutta julkisen puolen leikkaukseen pääsy ei ole ajankohtainen. Uusilla laseilla näen vielä melko hyvin, kun lopulta päätin hankkia ne. Tuli kahdet lasit taittokorjauksin hintaan 1500€, mutta yksiä ei saa puolitetulla hinnalla. Loppuelämän lasit uskoakseni, siniset ja punaiset. Loppuelämän tavarat lie jo muutoinkin liki hankittu. Eikö ole kumma, ettei tämä toistuva ajatus hätkäytä sen kummemmin. 

Viikot kulkevat, dosetin täyttö on ajan mittana. Tekemiset ovat pienentyneet, mutta sitä ei juuri huomaa,  jos voi elellä oman mittansa mukaan. Tämänkin iän parasta on oma hyvä arki. Jokin pieni suunnitelma ilona, vaikka käsillä tehtävä joululahja. On onni, jos niin saa rauhassa elellä. Miljoonat ihmiset, joukossa vanhuksia, ovat joutuneet jättämään kotinsa ja ovat tällä hetkellä pakolaisreiteillä turvaa etsimässä.

Sopeutumista

   
   

  Ensilumi

Vuosi sitten olin asettunut koko talveksi maalle vanhaan taloon. Pimeys ympäröi tuvan, mutta ei se minua pelottanut. Halusin kokea  koko vuoden hiljaisessa syrjäkylässä ja olin antanut kaupunkikotini tarvitsevan käyttöön. Asetuin lämmittämään puuhellaa ja takkaa, kävelemään päivänvalolla pientä lenkkiä. Viihdyin hyvin seuraamassa päivän pituutta ja säiden vaihtelua. Tulien edessä kykkimisten haittaseuraus oli muuten silmälasien pinnan pilaantuminen. Sellaisesta ei ollut koskaan varoitettu.

Nyt olen asettunut pieneen kaupunkikotiini. Täältä katsoen tuntuisi vähän rohkealta olla syrjäisessä talossa pimeänä aikana yötä päivää yksin. Elokuussa istuskelin siirtymismietteissä ulkorakennuksen kuistilla mieli haikeana. Kuinkahan sopeudun tästä väljyydestä kerrostaloon, ajattelin. Se on sujunut aivan helposti. Mahdun hyvin elämään tässä tilavassa yksiössä, kun siinä  on toimiva  pohjaratkaisu. 

Vuosi sitten tunsin itseni tarpeeksi terveeksi ollakseni 200 km päässä terveyskeskuksestani. -Nyt ollaan terveenä, sanoin itselleni. Täällä kuljen terveysaseman ovien ohi päivittäin ja olen yllättäen ollut sisällä päivystyksessäkin ja saanut lähetteen jatkotutkimuksiin. Niiden ajasta ei vielä ole tietoa.  Epävarmuus sydämen tilasta tekee varovaiseksi. Seitsemän vuotta on kulunut pallolaajennuksista. En oikein usko, että tämä huoli olisi aiheellista, mutta en uskonut edelliselläkään kerralla. Nyt on kuitenkin hyvä olla tässä paikassa. Hätätilanteissa apu haetaan kuitenkin samalla tavalla maalla ja kaupungissa, 112 avulla.  Avun tulon nopeus voi olla samaa luokkaa. Näin ajattelin siellä viime talvenakin. Ei täälläkään seinänaapureita hälytellä.

Ihmisen pitää sopeutua. Koetan ajatella, että tämä on nyt kotikaupunkini, asun täällä, tässä on kaikkea lähellä. Kuu näkyy täälläkin ja kirkossa oli kaunis pyhäinpäivätilaisuus. Liekö ensimmäinen kerta, kun jätin  kuuntelematta messun Lapualta. Jouluksi on kyllä suunnitelmat,  lastenlasten oikea joulu kun alkaa kuusen haulla metsästä.

Yksin ja seurassa

Yksinolo on asia, jonka kanssa me yksineläjät askartelemme. Joskus sitä on liikaa, joskus liian vähän. Minulla on juuri nyt sopivasti, oikein nautin siitä. Olin melkein kaksi viikkoa kiertueella, enimmäkseen muualla kuin tässä varsinaisessa osoitteessani ja muiden seurassa. Olin koiran kodissa, syyslomalla pojan perheen kodissa Helsingissä, maalla tyttären porukan kanssa. Harmittaa myöntää, mutta väsyin kovasti. Eihän tämä uutta ole, mutta ilmenee toisella tavalla. Introvertti ihminen väsyy seurasta, vaikka iloitsee siitä. Vanhaksi olen tullut, en minä nuorempana näin kovin olisi väsähtänyt.  Piti käydä lääkärissäkin, kun ei aina tiedä mistä on kysymys. 

Joskus yksineläjällä taas voi olla päiväkausia hiljaista niin, että kurkku kuivuu. Niin sanoikin eräs yksinasuva ystävä ja karisteli kurkkuaan toimimaan. Voi itsekseenkin puhua, minäkin teen joskus niin. On hyvä, jos on sellainen tuttu, jolle voi soittaa ilman asiaa ja joka vastaa. Että.voi kertoa ilonsa ja puuhansa ja  huolensa, että joku ainakin tietää vaikka oireista. 

Kuulin nuoremmilta, että ei puhelimeen tarvitse vastata kesken syömisen tai ruuanlaiton tai muiden seurassa olon. Että voi soittaa takaisin sitten, kun on hyvä aika. Ymmärrän sen, mutta siinähän se ensimmäinen joutuu sitten samaan tilanteeseen kuin sotekeskuksen puhelimen kanssa: odottamaan ja välttämään kaupan kassajonoa. Olen minäkin oppinut sanomaan, että nyt en voi puhua ja kertomaan milloin voisin puhua. Tai laittamaan viestin asiasta. Meikäläisen ikäpolvelle puhelin on ollut uutuus ja sen soiminen on mennyt kaiken muun edelle.  

Oma lajinsa on sopia viesteillä hyvä aika, jolloin voidaan rauhassa jutella. Videopuhelut ovat melkein tapaamisia, kun näkee toisen ihmisen ja hänen ympäristönsäkin. 

Parasta kai on, kun mitään lajia ei olisi liikaa sen mukaan, mikä kenellekin sopivaa on. Elämän hiljentyessä joutuu venymään uusiin tilanteisiin ja löytämään keinoja arjen sujumiseen ja mielenrauhan säilyttämiseen. Riskinä yksinolossa on, että varsinkin ne huolet, joihin ei voi vaikuttaa, valtaavat liikaa tilaa päivistä ja öistä. Eipä se aina kovin erilaista ole, vaikka olisi se elämänkumppanikin paikalla. Oma mielenlaatu kulkee mukana. 

Rakkaita omaisia peiteltiin talvilepoon.

 

 

Meikäläisen autojuttuja

Olen yksineloni aikana kulkenut  kulkuni sujuvasti julkisilla kulkuneuvoilla. Aikataulut ja odottelut kuuluvat siihen, mutta olen muistuttanut itseäni muitten vastusten puuttumisesta. 

Tyttären jäätyä autottomaksi laitoimme ikäänkuin yhteisauton, haltijana se, jolla on ajokortti. Muutaman kerran ehdin nauttia autokyydistä ruokakauppaan. Sitten tytär soitti, että nyt se jämähti parkkipaikalle. Vakuutukseen olin ottanut hinauksen ja auto vietiin lähimpään korjaamoon.  Sieltä tuli pitkä, monen tonnin korjauslista. Auton hankinnan hoitanut sukulaismies ei uskonut sitä oikeaksi, vaan halusi auton  luottokorjaamoonsa täältä parin tunnin matkan päähän. Tytär ei ehtinyt viemään.

 Kohta kuulin merkillisestä vientioperaatiosta: tuli mies parin tunnin matkan päästä uuden akun kanssa ja hänen tuttunsa tältä paikkakunnalta lähti mukaan ajamaan sinne toiseen korjaamoon. Mies sai auton käyntiin ilman uutta akkua. Kovassa syysmyrskyssä he ajoivat edestakaisin noin 400 km ja se kaukaa tullut mies ajoi vielä yömyöhään kotiinsa. Paikkakunnan mies oli automiehiä ja lausui heti, että täällä oleva korjaamo on huijaripaikka eikä menomatkan  ajokokemuksen perusteella autossa voinut olla suurta vikaa. Tämä taas lohdutti suuresti auton hankinnan hoitanutta.

Tämä kuljetusketju oli uskonveljien vastapalveluksia toisilleen ja mieheni sukulaisille. Luulivat ensin minua kälykseni ja mielellään tekivät palveluksen myös hänen miehensä takia, jonka kanssa olivat tehneet paljon yhteistyötä. Sanoin tyttärelle, että meillä oli suhteita apuna, vaikka emme heitä tunteneetkaan. Minun roolini oli vain vierittää talvirenkaat kyytiin. Pyörittelen vieläkin päätäni ihmetyksestä. Tämä kaikki voisi kuvata ansaitsematonta armoa. Vähän kumma olo on ottaa tällaista vastaan.

Ei ole tietoa, milloin se auto nyt saadaan. Tytär lähti sitten bussilla pitkälle seminaarimatkalle -parempi olikin niin -, ja hautojenlaittoreissua varten pitää vuokrata auto. Minä olen nyt koiran kanssa kotimiehenä.

Jonain päivänä tässäkin pihassa on kuitenkin taas auto. Edessä on liukkaat jääkelit, lumen raaputus ja hirvieläimet. Kyllä minä taidan olla julkisten, muiden hoitamien kulkuneuvojen ihminen, mutta jatketaan, kun tälle kaikkien muiden käyttämälle tielle lähdettiin. Minähän saan vain istua kyytiin -  jos auto toimii.

Jotain omaa

Ystävieni kanssa puhumme melkein aina huolista; omista sairauksista ja paljon lähipiirin moninaisista haasteista, joihin emme yleensä voi mitään vaikuttaa. Jätämme vuorotellen uudet huolet toistemmekin rukousaiheiksi. Onko meillä mitään omaa elämää? Tässä kohtaa olemme monesti alkaneet ystävän kotona rumsteerata, siirrellä tavaroita jotenkin uuteen järjestykseen, parantaa viihtyisyyttä tai toimivuutta.

Tässä omassa pikku huushollissani olen viime aikoina myös tehnyt pientä säätöä. Pitäisi tapetoida, kun sängyn päädyn takana oli tapetti pahasti likaantunut väliaikaisen asukkaan aikana, mutta en nyt jaksa ryhtyä niin isoon puuhaan. Päällystin ison taulun kankaalla sängynpäädyksi  ja se peittää toistaiseksi kuluneen kohdan. Huoltoyhtiön poika (joka sanoi sanan ylähä ja paljastui siten pohjalaissyntyiseksi), porasi kiviporalla huoneen ja parvekkeen kattoon ripustuskoukut sekä porasi alkoviverholle kannatinruuvit. Nyt verho ei helposti putoa ja koukkuun ripustin rönsyliljan. Amppelin tein narusta yksinkertaisimman  nettiohjeen mukaan. Parvekkeen katosta riippuu lyhty, jonka kannattimen tein metallinarusta, jonka taas ostin kauan sitten risutöitä varten. Huoltoyhtiö ilmoitti, että heiltä voi ostaa tällaisia yksityisiä palveluita ja se on hyvä apu.

Iso nojatuoli, joka ei kelvannut kierrätysmyymälän pojille,  meni heti roskakava-facebookissa. Viehättävä pikkuperhe haki sen. Olin ajatellut jotain kevyttä modernimpaa tilalle, mutta lähikierrätysmyymälässä oli pieni mummotuoli kolmellakympillä ja ostin sen. Siinä on harvinaisen hyvä istua. Minä ostan nykyään lähes kaiken kierrätettynä. Tytär tuli autollamme hakemaan sen. Hiukan piti muuttaa muutakin järjestystä, ainahan vähäinenkin muutos vaatii siirtämään muutakin, lähinnä järjestää televisiotasoa, että sain pienen hyllyn pois käytöstä. Nyt on hiukan väljemmän näköistä ja aivan näppärää.

Mutta se "uusi" auto simahti eilen! Se hinattiin korjaamoon. Paljon ajettu ja halpa, mutta kolmen asiantuntijan mielestä oli hyvässä kunnossa. Taisi mennä viisi tonnia hukkaan.

Onkohan tämä pikku puuhastelu sitä omaa elämää? Mitä muuta minulla on? Pientä kirjoittelua perheen ja lastenlasten muistoista ja nyt noin 1400 blogikirjoitusta, lukemista, vähän liikuntaa. Ei mitään aikataulutettua. Paitsi kohta luomitarkastusaika. Kahdeksan vuotta sitten samanlainen pieni musta täplä osoittautui melanoomaksi.

Eräässä tutkimuksessa ilmeni, että keski-ikäiset ja nuoremmat naiset kamppailivat perheessään omasta ajasta ja menemisistä, mutta minun ikäpolveni ja varsinkin vielä vanhemmat naiset pitivät perheen elämää omana elämänään, eivät osanneet kaivata jotain siitä erillistä omaksi elämäkseen eivätkä olleet tottuneet omiin menoihin. Siinä kastissa tässä kai ollaan. 

Jotain omaa saisi olla, ettei ole liian riippuvainen perheestä tai suvusta. 

Tulevaisuuden uhat

Maailma tuhoutuu. Kaikki on pilalla, luonto tuhoutuu, ilmaa ei voi hengittää. Kohta on vain kuumaa ja mustaa. Minä olen jäänyt yksin maailmaan. 

On tärkeätä puhua ilmastokriisistä ja suojella luontoa.  Lapsille ja nuorille se voi kuitenkin muodostua ahdistavaksi painajaiseksi. Lukiossa korostetaan koko ajan, että teidän pitää pelastaa maailma, teistä riippuu, voiko vuosikymmenten päästä maapallolla enää elää, teidän on vastuu. Jotkut ilmoittavat julkisuudessa  etteivät tee lapsia tähän tuhoutuvaan maailmaan. Pienemmällekin lapselle, jonka käsityskyky laajenee näkemään kotipiiriä laajempia asioita yksilöitymiskehityksen myötä, tulee näitä ahdistavia tulevaisuuskuvia vastaan joka puolelta, vaikka kotona niiltä suojeltaisiin. Sodan kärsimykset voivat jostain kuvastosta tunkeutua mieleen samaan aikaan. Painajainen on valmis.

Aina on ollut aiheellista pelkojen aihetta. Ryösteleviä raakalaisia, katovuosia, sotia, nälkää. Minun kotikylästäni kaapattiin ihmisiä orjiksi Isonvihan aikana 1700- luvulla. 

Miten pärjätä tulevaisuuspelkojen kanssa? En minä osaa tähän vastata muuta kuin elämisellä tässä hetkessä ja ajassa lähiturvan avulla. Tulevaa ei tiedä kuitenkaan, se on erilainen kuin kuvitelmat. 

Muistan, että yhdeksänvuotiaana tajusin yhtäkkiä, että isä ja äiti voivat kuolla. Oli menty nukkumaan ja sammutettu valot. Muistan missä sänkyni oli, missä isä ja äiti nukkuivat. Se ajatus oli järkytys, koska muistan sen nytkin seitsemänkymmenen vuoden jälkeen. Sitä en muista, puhuinko siitä kenellekään.  Ristin käteni ja kuin iltarukouksen. Meillähän oli Taivaan Isä. Aikamoisen koulutuksen kuolemanpelon varalta antoikin Levolle lasken, kun joka ilta varauduttiin kuolemaan yön aikana: Sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Vanhana voisi pelätä loppuaikoja. Tällä hetkellä en pelkää, kun kaikki voi kuitenkin mennä toisin. Elämän kriisien läpi käyminen vahvistaa uusien varalta, jos niistä tuntee toipuneensa. On vain tämä hetki.