Nuorelle opettajaparille osoitettiin ensiasunnoksi kaksi yläkerran huonetta, joihin noustiin kapeita pystytikkaita myöten. Koko talossa ei ollut mukavuuksia. Sinne he kulkivat parin vuoden ajan kahden vauvaikäisen sekä polttopuiden ja vesiämpärien kanssa, kunnes uusi koulu ja opettajien asunnot valmistuivat. Oppilaita oli kaksi- kolmekymmentä. Kuinka me ja pulpetit mahduimme siihen kamariin? Keitto tai puuro haettiin kottikärryillä naapuritalosta, jossa keittoruoka laitettiin. Maito ja leipä piti olla eväinä. Se kaikki on niin kaukana nykypäivän normeista ja tottumuksista, että voi olla ihan ylpeä, että on elänyt aivan toisenlaista, köyhää aikaa. Silloinkin elettiin. Millähän mielellä opettaja katsoi vintintikkaisiin, joita hän oli kulkenut vauvavatsan kanssa?
Runsas joukko entisiä koululaisia oli tullut tervehtimään ihailtua opettajaa. Suorastaan hartaudella miesväkikin lauloi "Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja" sekä suvivirren.
Tämä kansakoulupiiri sai tästä pariskunnasta ja lisäksi kolmannesta uudesta henkilöstä vakituiset, pätevät opettajat eläkeikäisiksi asti.
Opettajat asuivat koululla ja he olivat kylän kulttuuri-ihmisiä ja keskipisteitä, kansankynttilöitä.. Kuorot, urheilu, melkein kaikki kulttuuritoiminnot saivat heistä vetäjiä ja osallistujia. Koulun kuusijuhlat ja kevätjuhlat olivat kylän tärkeitä juhlia. Pieni koululainen katseli ihaillen opettajan kauniita vaatteita ja kauniita tapoja, imi itseensä hyviä vaikutteita.
Entisinä vuosikymmeninä monissa ammateissa yksityiselämä ja työ nivoutuvat yhteen. Kokonaisvaltaisuus loi yhteisöllisyyttä. Maalaiskylien elämä muutoinkin oli jatkuvaa elämäntapatyötä. Kun opettajat, samoin kuin monen muun alan ihmiset alkoivat muuttaa pois työsuhdeasunnoista, muuttui työnkuva. Ymmärrettävästi alettiin kaivata yksityisyyttä ja omaa, suojattua aikaa, mutta yhteisöllisyyden henki heikkeni. Asuin itse perheineni koulukodin pihapiirissä yli kymmenen vuotta. Kun siellä työntekijät alkoivat muuttaa ulkopuolelle ja kävivät paikalla vain työvuoronsa, muuttui asuinyhteisö korostuneesti työpaikaksi, jossa vain nuoret asuivat. Työpaikan vaihdoksen myötä muualle muutettuamme lapseni kaipasivat yhteisön yhteisiä tapahtumia ja naapurustoa, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ihminen tarvitsee yhteisöön kuulumista hyvine ja huonoine puolineen, mutta se on nykyään suuresti ohentunut.
Vuonna 1957 rakennettu koulu toimii vielä, mutta varjoja jatkon ylle on kuulemma jo langennut. Monista kylistä on koulutalo myyty ajat sitten. Arvostan niitä, jotka ovat luoneet tämän yhteisötalon, jonka piirissä tällaisetkin muistelmat viriävät.
