On se vanhuus totta, vaikka välillä unohdan sen. Elin liki kaksi viikkoa sosiaalista, vaihtelevaa, miellyttävää elämää. Oli ihanaa, lämmintä kesää ja uimista, historiaa, läheisiä, tuttuja ja uusia sukulaisia, koirakaveri, paljon keskustelua, lopuksi kuin syksyisiä sadepäiviä, kesäretki Meri-Poriin, hyviä ruokia, autokyytejä. Oli leppoisia mökkipuuhia, matonpesua, saunanpesua, saunanlämmitystä omaan tahtiin, kuin ennen. Ne ovat minusta virkistäviä. Hauskaa oli, kun kiivettyäni mökin katolle tutkimaan kattoa, tyttärentytär ilmaantui pihalle torumaan: -Heti kun silmä välttää..
Huoltokuljetusta
Sadepäivän takkatuli
Mutta nyt palattuani eilen Torpalle, on aivan veto poissa, kuin leijuisin jotenkin, päässä vähän outo olo. Olen nukkunut kahdet lyhyet päiväunetkin. Torpan pihalla rehottaa kaikki, mutta en jaksa ryhtyä. Tavallisesta poikkeavissa tilanteissa ja aikatauluissa nukun tavallista heikommin ja iltaisin piti tropata sydänlääkkeillä, joita en omissa oloissani ole tarvinnut. Kaipa tämä tästä taas asettuu, hiljaisina ohjelmattomina ja omarytmisinä päivinä, äänikirjoja kuunnellen kun lukeminenkin on rasittavaa. (Shelley Readin Minne virta kuljettaa oli kiinnostava ja hyvin kirjoitettu, vei vieraisiin elämänpiireihin ja kohtaloihin).
On se tämä voimien hiipuminen ikävää, hetken jaksaa ja sitten väsyy toisin kuin ennen. Jos osaisi nukkua hyvin, jaksaisi paremmin. Kuinka näin väsyy sellaisesta, mikä ei ollenkaan rasita, vaan on mieluisinta mitä nyt on? Huokaisen.
Kallon kallioita ja majakka,
Noormarkun kirkon saarnastuoli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti