Ruumis ja enkeli

Minut on nimetty nuorimman lapsenlapsen taidekasvatusvastaavaksi. Se on tarkoittanut yhteispiirtelyä ja kynien hankintoja. Tänään vein kuusivuotiaan tytön Ateneumiin. Sanoin, että kun on kuvataidekoulussa, pitää käydä taidemuseossa. 

Hyvin sujui retki. Kierrettiin kaikki osastot, katseltiin modernit värit  ja valokuvantarkat maisemat ja muotokuvat. Outi Heiskasen osasto oli hänestä kiinnostavin. Suurimman vaikutuksen teki valkoisessa harsoladossa lautojen päällä makaava ruumis. Sitä piti palata katsomaan, se oli niin pelottava. Toinen suosikki oli Haavoittunut enkeli, jonka siivessä on verta. -Kärsimys on kiinnostavaa, sanoi hän. Nähtiin, kuinka monenlaista kuvataide voi olla. Ostettiin esite ja muutama kortti muistoksi. Oli tarkoitus syödä lounasta museon kahvilassa, mutta ennen kahtatoista ei ollut ruokaa. Sushipaikatkin olivat vielä kiinni. Piti sitten mennä hampurilaispaikkaan, mistä tyttö ei ollut pahoillaan. Reissun tummanpuhuva tuotos näyttää olevan modernistinen.

Kuljettiin bussilla ja metrolla, kierreltiin keskustan kauppakäytävillä. Nyt on maalaismummakin taas nähnyt kaupunkia ja muistanut siellä joskus asuneensakin. Ateneum on upea paikka lapsen ja aikuisen silmin. 

Menetyksen valossa

Luulin, että lähtisin naapurien kyydissä tänään, pakkasinkin jo,  mutta lähtö onkin vasta huomenna. Eilen toivoin, että saisin yhden ylimääräisen päivän täällä, se tuntui arvokkaalta. Istuin puusohvalla meditaatiohetkeä, katselin, kuuntelin tulen huminaa, olin läsnä täällä, jonne aina kaipaan tai josta olen poissa, kun olen muualla. Nyt, kun se lisäpäivä tuli, on vähän epämääräinen olo, en saa samaa tunnelmaa kuin eilen toivoessani. 

Olin naimisissa 47,5 vuotta. Nyt tuntuu, että se aika meni hujauksessa. Osasinko käyttää sitä? Sanoisin, että onneksi loppuvuosina, kun menetyksen mahdollisuus nousi ikävuosien mukana esiin. Mitenkähän olisi jatkoaika sujunut?

 Menetystietoisuus korostaa ja kultaa asioita. Kun vain eletään eteenpäin, väsytään, kamppaillaan elämän kanssa, ei näe kaiken arvoa, ei ainakaan niin kuin menetyksen jälkeen. Arki ja kiukku voi tuntua tuhlaukselta jälkeenpäin. Onnea nuoressa elämässä tuo usko, että elämällä on vielä jotain hienoa tarjolla minulle, odottamassa kulman takana. Nyt sellaista uskoa ei enää ole. Pitää tehdä näistä aineksista mitä pystyy. Niinkuin (hetkellinen) hassutteluni täällä sängyn ympärille sellaisesta, mitä vintiltä löytyi. Haluaisin varmaan entisajan ylisängyn etuverhoineen. Sellainen täällä kauan sitten oli.

 Pitäisikö kaikki asiat nähdä menetyksen valossa? Ei sitä ainakaan aina voi, mutta huomaisi, mitä kaikkea vielä voi menettää. Osaisi olla kiitollinen vaikka liikkuvista jaloista.

Menetimme taas valon, koen sen 76.kerran. Se on aina kuin uusi asia, mutta tieto auttaa: valo palaa, ja linnut ja sekin on aina uusi asia. Mutta tämä pimeäkin on elämää. Jos tietäisi, että on viimeinen talvi edessä, sen haluaisi elää, jopa niin hyvin ja eläytyen kuin kevään. Niinkuin olisi halunnut elää nopeasti haihtuvan elämänsä pitkät päivät. 

Lepokausi

Eilen oli viimeinen marjapäivä, karpaloita rapsakan pakkasyön jälkeen.  Suo, entinen järvenpohja, lepää rauhallisena, jäätyvät karpalot jäävät kevään kurkiparin ravinnoksi. Tarkemmin katsoessa näkee suomaton kauniit värit. Ohut jääriite kiilteli lintulammikoiden ja kanavan pinnalla. 

Pellot on kynnetty, maa lepää yli talven. Linnut ovat lähteneet, on hiljaista, vain korppi huuteli suon takaa.  Puut seisovat paljaina, nekin lepäävät. 

Ihmistenkin pitäisi levätä, antaa itselleen lupa hellittää.

Huomaamattaan voi eläkeikäinenkin pitää yllä normeja, mitä pitäisi tehdä, missä ei saa antaa periksi. Ylivirittyneisyys estää nukahtamista. Jos luonnon myötä hengittää rauhallisemmin, irrottaa itseään siitä mikä ei ole pakollista, on laiskana, aivotkin rauhoittuvat ja alfa-aallot lisääntyvät, ihminen voi helpommin antautua uneen.

Syrjäkylän yö ei ole aina yhtä pimeä. Toissayö oli valoisa, oli kirkas kuutamo. Viime yönä oli pilvikerros, mutta ikkunoiden takana oli valoisuutta ja näki liikkua huoneessa. Kuu antoi valoa pilvien takaa ja maa oli tullut valkoiseksi. Nyt sataa räntää ja tuulee, ikkuna rapisee, puuhellassa on tuli, ollaan sisällä. Äänikirja, Liksomin Väylä, odottaa. Olen oppinut kuuntelemaan, vaikka aluksi se tuntui liian hitaalta, kun olen tottunut nopeaan lukemiseen. Hitaus rauhoittaa. En ole tarvinnut moneen viikkoon uniaineita. Heräilen kyllä katsastamaan yöllisen tilanteen.

Syyslomalla

Sade ripsii ikkunoihin, yltyy rapsakaksi, tiellä on lammikoita, viiden jälkeen jo on hämärää, pimenee. Keltaiset lehdet ovat täällä muisto vain, puut ovat paljaat, porraspää täynnä pihlajan lehtiä. Tupa lämpiää, kun ensimmäiset pesälliset on poltettu hellassa ja takassa. Täällä ollaan taas, torpalla,  "syyslomalla". 

Oli hyvä lähteä, kun aamuvarhain mitattiin sydämen toimintaa sairaalassa rasituskokeella ja sydän toimi hyvin. Ei lähdetty sairaalaan kuten neljä vuotta sitten, vaan maalle yksinään. Vähän jäi askarruttamaan heikohko puhallustehoni. Ennen se on ollut muistaakseni hyvä. Onko minulla kehittymässä astmaa tai muuta keuhko- ongelmaa? Vai vaikuttaako vasemman lavan kiputila, johon alunperin hain selvitystä, hengitykseen? Usein tunnen, ettei hengitys liikkeelle lähtiessä oikein virtaa, vaikka paljon olen joogan myötä syvähengitellyt.

Mitähän minä täällä nyt oikein tekisin? Varmaan käyn vielä katsomassa puolukkaa ja karpaloa, kun sää kuivuu. Mieltä kirvelee saatu tieto, että saarimökin rantamaastossa olisi paljon poimimatonta puolukkaa. En ole sinne päässyt, kun marjaretkeen tarvittaisiin auto. Kiireiset työihmiseni eivät ole ehtineet sinne asti lähteä.

Oli hienoa tavata eilen vuosikymmenten mittainen ystävä, jonka kanssa juttu jatkuu tauoista huolimatta. Syötiin maistuva ja tuoksuva lounas Jyväskylässä ihmisten keskellä, kuljeksittiin pitkästä aikaa kaupungilla, tein pari ostosta. Oli jotenkin erikoinen koronatunnelma. Jyväskylässä on paljon tartuntoja ja  kuluneella viikolla oli koko korona-ajan päiväkohtainen tartunta- ennätys. Silti itse alkaa toimia, kuin se jo olisi melkein ohi. Rokotukset sen varmaan tekevät, mutta myös kyllästyminen elämän suppeuteen ja piileskelyyn.

Kirjamatkoja

Jotkut tutut ovat jo alkaneet varata ulkomaanmatkoja, onpa joku muuttanutkin lomasaarille. Minä en ole kaivannut ulkomaille. Annoin passinkin vanhentua. "Maailman ihmeiden kiintiö on täynnä", kuten mieheni sanoi. 

Ei aivan kuitenkaan. Olen tämän vuoden aikana lukenut monia kirjoja, jotka vievät eri historialliseen aikaan ja eri maanosiin. Liikkua voi ajan ja matkan ulottuvuuksissa. Kirjat ovat teille varmaan hyvinkin tuttuja.

Ensin tietysti historian tohtori Kirsti Mannisen eli Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat. Niissä maalaistyttö Iida ja hänen jälkipolvensa verkottuvat 1800- luvulta alkaen tunnettujen henkilöiden, kuten Topeliuksen, Sibeliuksen, Edelfeltin elämään keittiön näkökulmasta, jatkuen sotien, Tulenkantajien, tuberkuloosiparantoloitten kautta muodinluojien Pariisiin ja Armi Kuuselan avustajan matkassa Amerikkoihin.Tuntuuhan se joskus vähän lapselliselta, kun vaikka Pariisissa asustava Hemingway sattuu tulemaan niin tutuksi, että kutsutaan sedäksi. Mukana on kuitenkin tarkka historiantuntemus. Jotkut naiset ovat näissä keittiön ja ompelun tehtävissä aikanaan ahertaneet. Samaa naisten sitkeyttä ja voimaa kunnioittava linja on Mannisen sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita. Se sijoittuu viime vuosisadan alun melskeisiin ja poliittiseen murrokseen ja sijoittuu enimmäkseen minulle tuttuun Kruunuhakaan. Pohjatuulen tarinoita- sarja alkaa toisen maailmansodan ja Lapin sodan aikaan. Manninen kirjoittaa hyvin sujuvaa ja eteenpäin kulkevaa tekstiä, ja aina on joku, joka puhuu kirjoittajalle tuttua  pohjalaismurretta. Yritin kannustaa tyttärentytärtä tuntemaan Suomen lähihistoriaa  Syrjästäkatsojan kautta, mutta ensimmäinen kirja riitti - kun niissä ei tapahdu oikein mitään. Minun mielestäni tapahtuu kyllä.

Ympäri maailmaa vie Lucinda Rileyn sarja Seitsemän sisarta. Käydään Etelä-Amerikassa, Norjassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Keski-Euroopan maissa, kun Sveitsiin adoptoidut sisarukset etsivät juuriaan parin sukupolven takaa. Historiallisia tapahtumia kytkeytyy ihmisten vaiheisiin, kuten vaikka Rio deJaneiron Kristuspatsaan luominen ja pystyttäminen. Naisten ponnistelut, itsensä etsiminen ja kehittyminen ovat vahvasti esillä. Lukija kulkee mukana eri mantereiden maisemiin ja monenlaisten ihmisten, vaikkapa aboriginaalien luo. Kuka oli adoptioisä Papa Salt, on postuumina tulossa olevan viimeisen kirjan salaisuus.

Viimeksi luin Sarah Larkin kirjan Valkoisen pilven maa, joka vie matkaajan 1850- luvun siirtolaisten laivalla Uuteen Seelantiin, uudisasukkaitten ja maorien keskelle. Aloitukseen on kaksi jatkokirjaa, joita en ole vielä lukenut. Naiset ovat siinäkin päähenkilöitä.

Tämän tapaisia viihteellisiksi mainittuja kirjoja on toki paljon. Laila Hirvisaarta tai Kaari Utriota en ole juuri lukenut. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa vei sodanjälkeisen Lapin maisemiin niin vahvasti, että vieläkin olen kulkemassa  tiellä Norjasta palaavien naisten mukana. Taustatyötä on historiaan ja paikkaan istutetuissa kirjoissa tehty valtavasti. Kerran tapasin sairaanhoitajan, jolla oli ollut Hirvisaaren taustatiimissä. Hänen tehtävänään oli ollut tarkistaa 

kirjojen sairaanhoidon historiallinen istuvuus. Tämän tyylin kirjat ovat hienoja kunnianosoituksia tavallisille naisille kautta aikojen. Kuinka nämä kirjailijat jaksavat tutkia ja kirjoittaa niin paljon, kirjan toisensa jälkeen, sitä ihmettelen. 

Ihmisten kohtalot kuljettavat lukijaa halki aikojen ja paikkojen. Minulle ympäristökuvaukset ovat tärkeätä nojatuolimatkailua. Mielikuvia syntyy, kun ei ole kuvaa nähtävänä. Viimeksi olen siis mennyt pitkän matkan purjelaivalla Englannista Uuteen Seelantiin, kulkenut sen  vehmailla lammaslaitumilla ja ratsastanut vuoristoisilla ylängöillä, haudannut neljä ihmistä. Nyt pitää huilata vähän.

Rukouspolulla

Yksin asuvalla ikäihmisellä on paljon aikaa. Nyt on aikaa käydä ajatuksissaan rakkaiden ja tärkeiden ihmisten luona ja elää kauempaa heidän vaiheitaan ja ponnistelujaan. Monasti haluaisi auttaa, mutta vähän voi yleensä tehdä tai puuttuakaan. Neuvoja ei kukaan kaipaa ja pyytämättä annetut ovat tyrkyttämistä. 

Jäljelle jää rukous. Illan rukouslista venyy pitkäksikin, kun ystävienkin huolet tai heidänkin lastensa tai lastenlastensa murheet kuuluvat edeskannettaviin. 

Minun ikäpolveni on kotona ja koulussa oppinut alusta asti siihen, että on olemassa näkymätön maailma, taivaallinen Isä ja enkelit. Iltarukous sulki päivän turvallisesti. Tämän päivän lapsista suuri osa elää ilman hengellistä ulottuvuutta, konkreettisen maailman rajoissa. Rukous on vieras asia. Lapsenlapseni kysyi, millaista on rukous ja kuunteli kiinnostuneena, kun luin hänelle iltarukouksia. Isänsä oli sanonut, että harrastan sellaista.

Monella tavalla voivat ihmiset rukousta määritellä. Jonkun mielestä lähinnä lapsuuden iltarukoukseen perustuvaa mielen tyynnyttämistä vaikeina aikoina, ehkä mietiskelyyn verrattavaa  rauhoittumista ja psykologista analyysiä tapahtumista, myötätunnon ilmausta uskonnollisella kielellä, vai Raamatun lupauksiin tarttuvaa anomista ja kiitosta. Kokemus rukousvastauksista lisää luottavaista, lapsenomaista suhtautumista. Toisensa rukouspiiriin sulkevien ystävyys syvenee. Iän myötä voi tuonpuoleinen tulla lähemmäksi, kuin osaksi jokapäiväistä hengitystä.