Jotkut tutut ovat jo alkaneet varata ulkomaanmatkoja, onpa joku muuttanutkin lomasaarille. Minä en ole kaivannut ulkomaille. Annoin passinkin vanhentua. "Maailman ihmeiden kiintiö on täynnä", kuten mieheni sanoi.
Ei aivan kuitenkaan. Olen tämän vuoden aikana lukenut monia kirjoja, jotka vievät eri historialliseen aikaan ja eri maanosiin. Liikkua voi ajan ja matkan ulottuvuuksissa. Kirjat ovat teille varmaan hyvinkin tuttuja.
Ensin tietysti historian tohtori Kirsti Mannisen eli Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat. Niissä maalaistyttö Iida ja hänen jälkipolvensa verkottuvat 1800- luvulta alkaen tunnettujen henkilöiden, kuten Topeliuksen, Sibeliuksen, Edelfeltin elämään keittiön näkökulmasta, jatkuen sotien, Tulenkantajien, tuberkuloosiparantoloitten kautta muodinluojien Pariisiin ja Armi Kuuselan avustajan matkassa Amerikkoihin.Tuntuuhan se joskus vähän lapselliselta, kun vaikka Pariisissa asustava Hemingway sattuu tulemaan niin tutuksi, että kutsutaan sedäksi. Mukana on kuitenkin tarkka historiantuntemus. Jotkut naiset ovat näissä keittiön ja ompelun tehtävissä aikanaan ahertaneet. Samaa naisten sitkeyttä ja voimaa kunnioittava linja on Mannisen sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita. Se sijoittuu viime vuosisadan alun melskeisiin ja poliittiseen murrokseen ja sijoittuu enimmäkseen minulle tuttuun Kruunuhakaan. Pohjatuulen tarinoita- sarja alkaa toisen maailmansodan ja Lapin sodan aikaan. Manninen kirjoittaa hyvin sujuvaa ja eteenpäin kulkevaa tekstiä, ja aina on joku, joka puhuu kirjoittajalle tuttua pohjalaismurretta. Yritin kannustaa tyttärentytärtä tuntemaan Suomen lähihistoriaa Syrjästäkatsojan kautta, mutta ensimmäinen kirja riitti - kun niissä ei tapahdu oikein mitään. Minun mielestäni tapahtuu kyllä.
Ympäri maailmaa vie Lucinda Rileyn sarja Seitsemän sisarta. Käydään Etelä-Amerikassa, Norjassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Keski-Euroopan maissa, kun Sveitsiin adoptoidut sisarukset etsivät juuriaan parin sukupolven takaa. Historiallisia tapahtumia kytkeytyy ihmisten vaiheisiin, kuten vaikka Rio deJaneiron Kristuspatsaan luominen ja pystyttäminen. Naisten ponnistelut, itsensä etsiminen ja kehittyminen ovat vahvasti esillä. Lukija kulkee mukana eri mantereiden maisemiin ja monenlaisten ihmisten, vaikkapa aboriginaalien luo. Kuka oli adoptioisä Papa Salt, on postuumina tulossa olevan viimeisen kirjan salaisuus.
Viimeksi luin Sarah Larkin kirjan Valkoisen pilven maa, joka vie matkaajan 1850- luvun siirtolaisten laivalla Uuteen Seelantiin, uudisasukkaitten ja maorien keskelle. Aloitukseen on kaksi jatkokirjaa, joita en ole vielä lukenut. Naiset ovat siinäkin päähenkilöitä.
Tämän tapaisia viihteellisiksi mainittuja kirjoja on toki paljon. Laila Hirvisaarta tai Kaari Utriota en ole juuri lukenut. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa vei sodanjälkeisen Lapin maisemiin niin vahvasti, että vieläkin olen kulkemassa tiellä Norjasta palaavien naisten mukana. Taustatyötä on historiaan ja paikkaan istutetuissa kirjoissa tehty valtavasti. Kerran tapasin sairaanhoitajan, jolla oli ollut Hirvisaaren taustatiimissä. Hänen tehtävänään oli ollut tarkistaa
kirjojen sairaanhoidon historiallinen istuvuus. Tämän tyylin kirjat ovat hienoja kunnianosoituksia tavallisille naisille kautta aikojen. Kuinka nämä kirjailijat jaksavat tutkia ja kirjoittaa niin paljon, kirjan toisensa jälkeen, sitä ihmettelen.
Ihmisten kohtalot kuljettavat lukijaa halki aikojen ja paikkojen. Minulle ympäristökuvaukset ovat tärkeätä nojatuolimatkailua. Mielikuvia syntyy, kun ei ole kuvaa nähtävänä. Viimeksi olen siis mennyt pitkän matkan purjelaivalla Englannista Uuteen Seelantiin, kulkenut sen vehmailla lammaslaitumilla ja ratsastanut vuoristoisilla ylängöillä, haudannut neljä ihmistä. Nyt pitää huilata vähän.