Kirjamaailmoissa

Ennen en pitänyt historiallisista romaaneista. Minusta tuntui keinotekoiselta sijoittaa fiktiivisiä hahmoja historiallisiin kehyksiin ja kuvitella, mitä he ajattelivat aivan toisenlaisessa maailmassa. Viime aikoina olen kuitenkin enimmäkseen lukenut historiaan sijoitettuja kirjoja, koska niitä ilmestyy jatkuvasti ja suomalaiset naiskirjailijatkin kirjoittavat niitä sarjakaupalla. Viimeksi olen lukenut Paula Havasteen 1100- luvulle sijoittuvan sarjan Tuulen vihat, Veden vihat ja Lumen armo. Ne kertovat mukanaan vievällä tavalla Kerten ja Larrin elämästä, historiallisena pisteenä piispa Henrikin surma, tekijänä ärrävikainen Larri. Kirjat vievät mukanaan savupirtteihin, joissa myös kotieläimet asuvat, markkinoille, kaupunkeihin, metsiin ja pakomatkoille. Elämän yksityiskohtien kuvauksesta ei näin kaukaiselta ajalta synny lukijalta sellaista hälyä kuin sukkahousuista jatkosodan kirjassa. Luonnonuskonto vallitsee kauniisti, mutta kirkko raivaa kovalla kädellä tietä uudelle uskolle. Enää minua ei näissä kiusaa epäilys toisenlaisen maailmanajan ihmisten mielenmaisemasta, kun muistan Raamatun tuhansia vuosia vanhoja psalmeja, sananlaskuja ja vertauksia, joiden ihminen on tuttu edelleen. Nykyinen virtuaalimaailma ja globaalisuus ovat pintaa, ihmisen isot kysymykset pysyviä.

Nämä kuuluvat sellaisten luontovoittoisten kirjojen maailmaan, joita en malttaisi jättää. Anni Kytömäen kirjat, erityisesti Kultarinta, ovat sitä sarjaa. Kerten ja Larrin viimeinen asumus ja elämäntapa jäävät  kiehtovina mieleen.

Minä olen viime aikoina keksinyt uudenlaisen nukuttajan itselleni. Kun olen lukenut tai kuunnellut rauhallisen nettikirjan, en kuittaa sitä pois, vaan nukkumaan käydessäni jätän  kirjan lukijan  lukemaan ääneen ilman ajastusta. Äänikirja laskee kirjan tunnit vain yhteen kertaan, kun sen säilyttää kirjoissaan. Uusi kuuntelu ei silloin kuluta kirjasovelluksen maksullista, rajallista tuntimäärää. Havahtuessani välillä voin todeta, missä kohtaa Kertte nyt menee ja vaipua taas turvallisesti uneen, kun  lukijan ääni jatkaa rauhallista tarinaa. Lyhyemmät kuunteluajastukset voivat herättää äänen loppuessa. 

Nyt luen Merja Mäen jatkosodan aikaan sijoittuvaa uutta kirjaa "Itki toisenkin".

Uskomatonta, että tänään on vielä koulua, vaikka heinäkuun helteet jatkuvat. Kukkivien puiden kukoistus on hetkessä ohi. 

Odottamisesta

Kuinkahan suuri osa ihmisen elämästä kuluu jossain odotustilassa?  Odotetaan pieniä ja suuria asioita: elämänkumppania ja elämänuran selkenemistä tai rauhaa, tai sitten bussin tuloa. Odotetaan lasta ja synnytystä, koulun päättymistä tai alkamista, kokeiden  ja kouluihin pääsyn tuloksia, sairautta koskevien tutkimusten tuloksia, oikeudenkäyntejä, vankilasta tai sairaalasta pääsyä, lomaa tai kevättä, jonkun asian ratkaisua virkaelimissä tai ihmisten välillä, ajanvarauksen takaisinsoittoa. Moniin odotuksiin liittyy jännitystä, myönteistä tai pelonsekaista.

Kun elämässä tapahtuu paljon, yksi asia ei hallitse koko elämää, mutta elämän hiljentyessä yhdenkin asian odotus voi saada keskeisen sijan ajatusmaailmassa. Niinkuin lapsella, joka automatkan aikana kysyy vähän väliä, koska ollaan perillä. Joku on vielä kärsimättömämpi kuin toinen, joku voi tietysti olla yllättävän rauhallinen odottaja. Kun johonkin on lähtö, koko päivä on lähtöä ja valmiina ollaan ainakin pari tuntia aiemmin 

Kun tulee yhä riippuvaisemnaksi muitten avusta, odottamisen määrä lisääntyy. Milloin kotipalvelusta tullaan, koska se lääkäriin viejä tulee, ehtiikö se hoitaja koskaan, koska se tytär oikein tulee. 

Hyvähän se on, että on jotain mitä odottaa, ainakin jos se ei ole pahan odotusta. Kuoleman odotuskin  voi olla levollista.  Jännittynyt odottaja voisi kehon ja mielensä kestokyvyn hyväksi  tehdä vähän syvähengitysharjoituksia ja ajatella välillä jotain muuta. Levollisen odottelun opettelu voisi olla osa vanhuuden taitoja.

Tänä päivänä tekee kuitenkin mieli  pysäyttää aika. Päivä pitenee vielä noin kuukauden. Nyt on valon korkea aika vuodessa, vielä ja juuri nyt. Ilta-aurinko kultaa puut, käki kukkuu, syreeni on vielä nupullaan.

Kasvun ihme

On se ihmeellistä, että taas ja vielä saa nähdä kevään ja kasvun ihmeen! Valtava on valon voima, joka saa maan työntämään esiin kaikenlaista vihreää, puut ja pensaat lehteen ja kukkaan ja jäisinä uinuneet perennatkin heräämään kovan talven alta. Pellot ottavat siemenet vastaan ja alkavat kasvattaa viljaa.

Tuomenkukat, pihlajankukat, syreenit, ruusunkukat tulevat esiin vuorollaan, niitä voi odottaa. Nuori koivikko vihertyi heleään vihreään päivässä. Suomen omaleimaiset vuodenajat pitävät ihmisen vuodenkierrossa kiinni. 

Uskomattoman elinvoimainen on vuohenputki, joka tuli kauan sitten tontille yhden lipstikanjuurakon mukana. Olen yrittänyt kaikenlaista, myrkytystäkin, mutta se on levinnyt kaikkialle. Se voittaa maahumalan. Annan periksi. Onhan siinäkin kukka ja sitähän voi syödä. Salaattitarhoja on nyt monessa paikassa. Vuohenputkipiirakka on ihan hyvääkin.

Aina ei ole samanlaista

Äitini elämänviisauslause "aina ei oo samanlaista" nousee ajoittain mieleeni. En ole kuullut, kuinka se on syntynyt ja oliko se jo äidinäidin lause, mutta se kertoo minulle pitkistä ahdingossa elämisen tunnoista ja ponnistelusta kurottaa niiden yli keventyvään olotilaan, jotta jaksaisi elää tätä päivää päivästä toiseen. Odotetaan aikaa, jolloin voi jo varovasti huokaista helpotuksesta ja purkaa mielen painetta. Äitini ahtaat miniävuodet pienessä mökissä ja vieraaksi koetussa ympäristössä  muuttuivat lopulta kotiutumiseksi omaan tupaan.

Lause voi myös toimia toisinpäin, muistuttaa tulevista menetyksistä, jotta muistaisi arvostaa sitä, mitä nyt on.

Kaikki päättyy aikanaan, jollakin tavalla, hyvin tai huonosti, yllättävästi tai asettumalla kohdalleen. 

Tätini lause taas oli "se on nyt näin". Se auttoi häntä hyväksymään menetyksiä, vaikkapa liikuntakyvyn menetyksen. Tilanteen hyväksyminen antaa mielenrauhaa ja kestävyyttä  pitkään kestävässä vaikeassakin elämänvaiheessa. Näin kävi minullekin, voi todeta, miksipä ei minullekin. Jollakin tavalla tämäkin joskus muuttuu.

Kun pitkä piina on ratkeamassa ja lopulta näkyy, miten asiat saattavat asettua, mieli uskaltaa varovasti raottaa kysymystä, millaista olisi elämä ilman tuota painolastia.  Herää toivoa ja koko keho alkaa rauhoittua. Mieli alkaa puida uudella tavalla tapahtumien kulkua, syitä, seurauksia ja kokemuksia.

Se tekee tilaa uudenlaiselle ajalle.

Kevät tulee taas, vaikka hitaasti ja takapakkien kautta. Valo ympäröi jo päivän. Kotijoutsen pesii entisessä paikassa.