Syyskirkkautta

Vähitellen kirkastuu syysmaisema tälläkin korkeudella. Kirkastuu niinkuin vanhurskasten tie ennen päättymistään. Yöllä heräävää ilahdutti kuutamo, jota piti vähän aikaa portailtakin katsella. Linnut parveilevat pihapihlajissa. Syysaskaret on tehty, karpalo ei ole oikein kypsää, marjastusintokin on  laskenut. Ampiaispistojen jäljet ovat rauhoittuneet, mutta muistiin jäävät. Haudat laitetaan tänään talvikuntoon. 

Iloitaan väreistä, vielä valoisista aamuista, kauniista aamu-usvasta. Ystävän vinkkinä kuuntelin Karita Mattilan  laulaman  Aamu-usvan, Mårtensonin ihanan sävellyksen.

Kuudesti rokotettu

Tutussa puolukkapaikassa kävi eilen juttu, johon en ole ennen törmännyt. Olin kumartuneena poimimaan ja  yhtäkkiä ympärilläni surisi ja kimpoili jotain ja tunsin pistoksen kaulassa niskan puolella, sitten leuan alla, reisissä, vatsassa. Kun olin jo parinkymmenen metrin päässä, tuli vielä pistos niskaan, samaan kohtaan kuin ensimmäinen, vaikka olin juostessani kiskonut kaulusta  kiinni. En oikeastaan nähnyt mitään, tunsin vain. Jatkoin vielä vähän aikaa poimimista, mutta sitten kirvely ja polttelu yltyi niin, että lähdin kotiin etsimään jotain voidetta.

Netistä löytyi tietoa, että kyseessä oli luultavasti ampiainen. Astuin varmaan maapesään. Merkillistä, että en ole ennen törmännyt asiaan, en tiennyt maapesistä, vaikka olen kulkenut metsissä yli 70 vuotta. Heinäkuun mustikkamaillakin ilma suorastaan kuhisee pörriäisiä, mutta yleensä en ole muita kuin hyttysenpistoja saanut enkä niitäkään paljon. Hirvikärpäset tuntuvat nyt hyytyneen, mutta ampiaiset kai polkaisin liikkeelle. Facebookin kysymykseeni tuli paljon vastauksia ja oli rankkojakin kokemuksia maa-ampiaisisten myrkyistä.

Onneksi kotona oli hydrokortisonia, joka vähän lievittää, samoin kuin kylmä. En onneksi ole näille allerginen. Ei noussut isoja paukamia, mutta edelleen on punoittavat läiskät, jotka kutiavat ja kirvelevät. Muita oireita ei havaitakseni tullut.

On minulle vuosien mittaan tullut yksittäisiä pistoksia, mutta tästä myrkkymäärästä voisi herkistyä ja altistua pahemmille reaktioille. Että sellainen rokotus.

Tarkoitus oli mennä katsomaan karpaloita, mutta en ainakaan tänään... 

Ihmisen muisto

Aika reippaastihan olen totuttautunut tähän yksinoloon, kuten olen monasti viime aikoina kertonut, mutta välillä putoaa yllättäen johonkin haikeaan muistoon. Yksinäisenä lauantai-iltana televisio-ohjelmistoa selaillessaan muistaa, että yhteen aikaan, kun lapset olivat jo omillaan, vietimme kahdestaan leppoisia lauantai-iltoja. Usein siivosin, leivoin ja kävin lenkillä päivällä ja illalla saunottiin yhdessä. Asetuin sitten sohvalle makuulle katsomaan Kettua (vanhaa), hän istui vieressä tuolissa. Alun katsomisen jälkeen vaivuin raukeaan uneen. Havahduin loppumusiikkiin ja kysyin: kuka se oli. Hän kertoi. Tämä rentouden ja turvallisuuden hetki toistui useasti. 

Muisto tuo paljon muitakin kuvia hänen läsnäolostaan ja myös monitahoisesta, rikkaasta, lahjakkaasta persoonastaan. En ehkä enää kaipaa niinkään  parisuhdetta ja yhdessä elämistä, tuosta lauantaimuistosta huolimatta,  vaan hänen ydinolemustaan, johon kuuluvat kaikki vuosikymmenet hänen kasvussaan. Teho-osaston vuoteen vieressä pidin kättäni hänen viilenevällä otsallaan ja sanoin: Haihtuuko nyt se kaikki, mitä noissa aivosoluissa on ollut, tyhjeneekö kaikki tieto ja ymmärrys olemattomuuteen? Tuntui, ettei koko henki ja tietoisuuden sisältö voi kokonaan hävitä ja jatkua vain  toisten ihmisten muistoissa. Tuntui, että ydin, sielu siirtyi toiseen todellisuuteen, joka läpäisee näkyvän todellisuuden. Vuosia se toinen maailma oli hyvin lähellä.

Ajan mittaan ihmisen muisto tiivistyy omassa mielessä ydinkuvaksi, olennaiseksi, timantiksi, jonka näkee paremmin kauempaa. Ihmettelen kiitollisena sen saamista lainaksi, oman elämäni osaksi. Lapset ja lastenlapset menettivät  hänen lämpimän, viisaan tukensa. Hetkeksi putoan taas menetyksen ja kaipauksen aaltoon. 

Mökkisaaren iso mänty oli vihreähavuinen, kun sinne menimme vuosikymmeniä sitten, nyt se seisoo kelopuuna, muistopuuna.

Talvipesän stailaus

 

Jotain pientä säätöä pitää tehdä, jotta pieni boksini vähän uudistuisi. Olen jo pitempään elätellyt ajatusta alkovista, kun yksiössä on sängyn mentävä kulma. En ollut kuitenkaan löytänyt riittävän pitkää tankoa, jota ei tarvitse ruuvata seinään. Eihän minulla kiviseinäporaa ole saatavilla. Nyt löysinkin Jyskistä 290 senttiin yltävän jännitettävän verhotangon, hinta 25 €. Aiotut verhot ovat Lapualla, mutta kokeilin lakanoilla. Kyllä tämä jotenkin toimii. Käänsin pääpuolen toiseen suuntaan, että saan taas tyynyn selän ja seinän väliin ja nukuin oikein hyvin.

Samassa paikassa sänky on ollut ennenkin, mutta ilman verhoja. Katsellaan, miltä alkovi näyttää sitten  parempien verhojen kanssa. Tilasin Twinsiltä Eazzy Topper- petauspatjan, mutta sen tulo on viivästynyt.

Mitenkä minulle kertyy punaista väriä huoneeseen ja vaatteisiin? Tässä iässä puetaan yleensä enemmän tummaa. Ehkä olen kuin pihlaja ennenkuin se pudottaa kaikki lehtensä. Alan katsella pehmeän sinertävää sängynpeittoa.

Joulukaktukset ovat kesän aikana kärsineet pahasti, vaikka ennen ovat samoilla systeemillä pärjänneet. Siirsin parhaat osat yhteiseen ruukkuun ja ostin kolme pientä uutta kaktusta, yht. 10 €. Löysin kirppikseltä peltiastian ruukuksi, 2 €. Kaupassa ei ollut kaktusmultaa, joten hain talon hiekkalaatikosta hiekkaa. Luin vasta sitten, että se on liian hienojakoista. Hain keinujen alta lisäksi karkeampaa hiekkaa. Sekoitin puolet kukkamultaa joukkoon.

Syysremonttini hinta on 37 €. Keittiöön vaihdoin taas talvimaton.

Pientä asuntoa väljentävät kohdevalot kulmissa. Erityisesti eteisnurkan valo tuo illalla  tilan tuntua. Valojen virittelyn aika on tullut. Kyllä minä tässä taas pärjään, vaikka välillä kaksioita katselenkin. 

Vielä on maalla tekemistä, kunhan saan lääkäriasiani hoidetuksi. Puolukat kutsuvat. Toivottavasti ovat vielä tallella.

Koronataskussa

 Menin uimahalliin ohjattujen jumppien välillä, että paikalla olisi vähemmän väkeä. Pukuhuoneessa ollaan ohjeen mukaan maskissa. Siitä eteenpäin ollaan muiden joukossa kasvot näkyvissä. Altailla syntyy tästä syystä koronavapaa tunnelma. Ihmiset alkavat jutella keskenään toisin kuin ennen. Minun viereeni vesijuoksemaan tuli nainen, joka kertoi saaneensa toisen korona rokotuksen jälkeen kovat varvasnivelten kivut. Nyt tutkitaan, johtuisivatko ne rokotteesta. 

Siirryin jossain vaiheessa monitoimialtaaseen, jossa ohjattujen jumppien välillä katsotaan taululta hydrohex- videon jumppaohjeita. Me kourallinen ikänaisia jumppasimme ohjelman läpi. Ikämiesten joukko seisoskeli altaan päässä pitäen vilkasta allasparlamenttia ainakin sen 45 minuuttia, minkä minä olin paikalla. Yksi rouva sai haetuksi miehensä vähäksi aikaa videotaulun eteen. 

Olen nähnyt saman ilmiön, seuralliset miehet ja tunnolliset naiset, toisessakin uimahallissa. Nuorempia tämä havainto ei koske. Kummat sitten saivat uimahallikäynnistään paremman hyödyn tai virkistyksen? Minä lojuin jumpan, vesihieronnan ja saunomisen jälkeen lopun päivää reporankana sängyllä lukien ja välillä torkahdellen.

Eläkeläisen vapaus

On tämä kyllä ylellistä, että saa oleilla mielensä mukaan, tai ainakin vain omien kremppojensa ja varojensa rajoissa (plus korona), tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä! Tämä tunne nousee, kun toivottelee lapsilleen hyvää työviikkoa ja koululaisille kouluviikkoa, lähtien itse ohjelmoimattomaan viikkoonsa. Aivan kuin minusta olisi haihtunut minua näihin asti vaivannut syyllisyys tai merkityksettömyyden tunne. Kuin jo hyväksyisin, että olihan minullakin koulu- ja työaikani ja perhevastuuni vuodet ja on meneillään ansaittu eläkeaika. Liki 15 vuotta sitä on jo opeteltu! On lisäksi etuoikeus asua maassa, jossa on toimiva eläkejärjestelmä. 

Muistan myös erään ystäväni monastikin lausuman ajatuksen vapaudesta, jota minulla on. Hänellä ei ole vapautta tehdä, mitä haluaa, vaan puolison  sairaudet ja luonne rajoittavat vahvasti hänen elämäänsä. Puoliso ei edes huomaa tai ymmärrä tätä, vaan vaimon sopeutuminen hänen palvelukseensa on miehelle itsestäänselvyys. 

Jospa lähtisi nyt uimahalliin vesijuoksemaan!

Yksinoloonkin oppii

Kauan sitten Helsingissä tulin kaupasta yhtä matkaa kumaraisen iäkkään naisen kanssa. Hän asui vastapäätä meitä. En ollut koskaan ennen häntä nähnyt. Hän kertoi, että ei ollut uskaltanut koko talvena ulos, peläten kaatumista. Hänellä ei ollut enää yhtään omaista eikä ystävää elossa, ei ketään kenelle soittaa. Kaupungin vaihtuvat kotipalveluhenkilöt kävivät, ruokaa tuotiin kerran päivässä. Häntä pelotti avata ovea heillekään. Jotenkin hän kuitenkin pärjäili ja vietti päiviään. Ei hän tuntunut haluavan, että minäkään menisin käymään, vieras ihminen.

Se avasi minulle yksinäisyyden syvän kuvan. Vaikka olen 90% ajastani yksin, en ole läheskään noin yksinäinen. Ohi kulkevaa tietä liikkuu autoja ja traktoreita, sesonkiaikoina useinkin. Joskus, harvoin kyllä,  joku auto kääntyy minunkin pihaani. Joka päivä puhun ainakin yhden ihmisen kanssa puhelimessa. Joskus minusta tuntuu epätodelliselta, että olen asunut toisen kanssa. Lasten perheissä vietetyt ajat ovat kuitenkin luontevia muistoja siitä, että 70 vuotta asuin ainakin yhden ihmisen kanssa, enimmäkseen useamman. Sieltä pojan perheen sohvalta tuntuu kolkolta ajatella yksin asumistaan, mutta kotiin tultua sekin on taas luonnollista.  Voi elää omaan tahtiinsa, omien rutiiniensa mukaan.

Ihmeesti ihminen oppii siihen, mikä on välttämättömyys.

 Jotkut tätä blogia lukevat ovat sanoneet, etteivät uskalla ajatella yksin jäämistä, mutta seuraamalla juttujani raottavat sitä mahdollisuutta.  Aivan helppoa se ei ole, jos kaksin olo on ollut tyydyttävää. Jos on annettu yksinäisiä vuosia, siihen kuitenkin tottuu. Lievenee haikeus tyhjästä pihatiestä, jolla sitä toista ei enää näy tulevaksi. Oppii työllistämään ja viihdyttämään itseään, täyttämään päiviänsä.

Jokaisella on oma tilanteensa, erilaiset ihmissuhteet, terveys ja toiminnat. Jos on riittävästi muita kontakteja, pärjää paremmin. Tarvitaan halu sopeutua ja hyväksyä. 

Jokin vuosi sitten tapasin eräässä tilaisuudessa vanhan tutun. Jo kaukaa näin hänen lysähtäneen asentonsa, pää riippui, hymyä ei näkynyt missään vaiheessa. Hänen miehensä oli kuollut seitsemän vuotta aikaisemmin. Sain kuvan, että hän ei halunnut sopeutua lesken elämään eikä luopua siitä, että hänellä oli puoliso. Mökille hän ei ollut mennyt kertaakaan, kun he olivat aina olleet siellä yhdessä. Hän oli jäänyt kiinni suruun, koska kieltäytyi hyväksymästä vääjäämätöntä. Vaikka alkuaikoina ei halutakaan, kannattaa panostaa iloa tuottaviin asioihin ja houkutella itseään surun aallonpohjista elämän puolelle.

Joskus tulee hiljainen hetki. Se ei ole pahasta. Voi katsella ikkunasta ulos ja olla sovussa itsensä ja elämänsä kanssa. Muotoutuu käsitys oman elämän kokonaisuudesta, jonka loppu kyllä on tuntematon. Minun mieheni vältti vanhuuden vaiheet ja meillä meni niin päin, että minulle tuli  yksinelon aika. Jos hyväksyy elämän annit, ei tarvitse pelätä. 

 

Nostalgiasta

Ovatko jotkut ihmiset taipuvaisempia nostalgiaan kuin toiset? Tai tietyn ikäiset enemmän kuin toiset? On minullekin tokaistu, ettei menneitä kannata muistella. Samat ihmiset pohtivat vähemmän syitä ja seurauksia.  Ikäihmisillä on takana paljon, mitä voi kaivata, edessä vähemmän iloista odotettavaa, nykyhetki usein yksin elettävä, kapeutunut elämä.

Nostalgia, koti-ikävä tulee kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Nostalgia on 1800-luvulla ollut myös diagnoosi ihmistä kuihduttavalle tautitilalle.

Kaivata voi paikkaa, ihmisiä, aikaa, tilannetta.

Minulla on jonkinlainen nostalginen viisikymmenluvun kaipuu. Tuntuu, että ilma oli kirkkaampaa ja puhtaampaa, kuin ohuempaa. Sitä eivät täyttäneet kaikenlaiset radioaallot, sähkömagneettiset värähtelyt, joita tietokoneet, kännykät, televisio ja radio käyttävät. Aikaan liittyy lapsuusperhe, koti, erityisesti pihatantereet ja kasvit, kotieläimet, lähimetsät, järvi, naapurikodit, hiihtely hangilla, vastaan tuleva paistuvan leivän tuoksu kotitiellä. 

Kun on hyvä nostalgiavire, unohtaa helposti ikävyydet - riidat, kiusaamiset, puutteet, kaikki oli paremmin ennen. On kyllä myös aikoja, joita ei halua muistella. Onnellinen se, jonka elämässä on paljon hyvää muisteltavaa.

Ajattelen nostalgisesti  hymähdellen myös ensimmäistä yhteistä kotiamme kuusikymmenluvulla, kaksion puolikasta. Miten me osasimme nukkua silloin! Meillä kävi sukulaisia kylässä aika usein. Ainoassa sängyssämme, levitetyllä laverilla  mahtuivat nukkumaan mies ja hänen veljensä, kaikki kolme. Minä nukuin silloin keittokomeron lattialla patjalla. Kun sisar oli kylässä, mahduimme kaikki sänkyyn, minä keskellä. Ja nukuimme! Nyt pitää kaikilla olla mieluiten huone omassa käytössään.

Seitsemänkymmenluvulta kaipaan iltahetkeä, jolloin sain lukita ulko-oven ajatellen, että olemme koko perhe kotona, saman katon alla. 

Olen kasvanut äitini todellisessa nostalgiassa, ikuisessa kaipuussa hänen lapsuuskotiinsa eli tähän taloon, torppaan, joka on ollut nyt hallussani 23 vuotta. Tuon tuostakin hän pakkasi meidät lapsensa polkupyörän kyytiin ja polki 15 km päähän navetta-aikojen välissä. Iloiten hän ajoi kotipihaansa, äitinsä ja isänsä luo. 

Varmaan on hyvä näilläkin kymmenillä, että olisi jotain odotettavaa. Eläkejärjestön matkoihin usein osallistuva sanoikin saavansa niistä elämäänsä tulevan odotusta. Korona-aika on rajannut pois osallistumisia - taidan jättää menemättä urkufestivaaleillekin -  ja kääntänyt mieltä sisäänpäin ja lähiympäristön ilmiöihin.

Ikäihmisten facebook-ryhmien perusteella parhaiten tuntuvat pärjäävän ne, joilla on omatoiminen, nykyhetkeen kiinnittävä mielenkiinto: koirat, kissat, kasvit, käsityöt, leivonta, säilöntä, liikunta, linnut tai muu kotioloissa tai ulkoilmassa toimiva harraste.  Hetkeen voi ikävä kyllä ikäihmisen sitoa myös jatkuvat kivut ja huolet.  Ilman nykyhetken kiinnitystä voi sairastua nostalgiaan!