Lääkesäätöä

Se takkuinen päivä taisikin olla jonkinlaisen flunssan alkua, kun samaa väsymysoiretta oli joillakin muillakin juhlassa olleilla. Minulla se meni nopeasti kyllä ohi. Vakiotroppini flunssauhkaan on auringonhattu-sinkkitabletti, joka melkein aina tehoaa. 

Väsymystä kyllä on, kun yöllä usein heräilen. Nyt olen kaksi yötä ollut ilman melatoniinia ja muuta apukeinoa, paitsi äänikirjaa, kun aina pyrin mahdollisimman vähiin lääkkeisiin. Yökipuja ei ole nyt juuri ollut, kun keksin pitää  lämpöä kipeissä raajoissa, paitsi jos olen pitkään oikean lonkan päällä.

Tulin tilanneeksi  paljon mainostetun muotoillun muistivaahtoisen Derila- tyynyn. Ensin siirsin sen aina hetken päästä syrjään ja tarjosin sitä jo muillekin, mutta nyt se on ollut kaksi yötä pään alla. Ehkä se toimii.

Minulla on oma teoriani Mirtazapin- lääkkeestä. Olen siitä ennenkin kirjoittanut. Kun sitä ottaa neljäsosan eli 3,5 mg, se ei vaikuta masennuslääkkeenä, vaan väsyttävästi histamiinikanavan kautta. Se ei aiheuta fyysistä riippuvuutta, joten lääkärit kirjoittavat sitä unihäiriöisille. Tähän asti teoria on Uniklinikan luennolta kuultua. ( Psyykkistä riippuvuutta voi syntyä vaikka äänikirjaan tai unisukkiin!) Mietin, miksi Mirtazapin lihottaa. Tulin siihen tulokseen, että kun se ei kerää nestettä, se  parantaa parasympaattisen hermoston toimintaa, edistää ruuansulatusta ja myös lisää ruokahalua. Kolmeen otteeseen olen saanut siitä avun pitempiaikaiseen pahoinvointiin ja vatsaoireisiin. Viimeksi aivan hiljattain, kun minulle määrättiin Simvastatinin lisäksi Ezetimibe- lääke estämään kolesterolin imeytymistä ruuasta. Huono LDL- kolesterolini oli 1.7 ja erittäin korkean riskin potilaalla kuten minä, sen pitäisi nykynormin mukaan olla alle 1.4.  Normaalisti yläraja on kolme ja minulla pahimmillaan pallolaajennukseen mennessä se oli 2,8, siis silloinkin alle viiterajan. Ezetimibe aiheutti aluksi kamalan pahoinvoinnin ja vatsaoireet, piti lopettaa. Lääkärin viesti oli, että pitää tauko ja alkaa uudelleen. Otin sitten ominpäin puolikkaita joka toinen päivä ja siitä vähitellen lisäsin, neljäsosa Mirtazapinia yöksi apuna parin viikon ajan. Nyt otan sitten päivittäin koko Etzetimiben ohjeen mukaan ja keho on tottunut, joskin haittaoireita on.

Olen perillä kolestroli- ja statiinikritiikistä. Joidenkin mukaan kolestroli ei aiheuta valtimotukoksia ja statiinit ovat yleensä vahingollisia ja ainakin minun ikäisilläni naisilla turhia. Noudatan kuitenkin virallisen lääketieteen kantaa ainakin toistaiseksi. Ruokavalioon tein sen myönnytyksen, että ostan rasvatonta maitoa kahvimaidoksi kevytmaidon sijaan. Muut rasvat ovat pitkän aikaa olleet tautiohjeiden mukaisia. Paitsi kun laitan ruokaa muille  tai juhlissa! Tuli mieleen, että joskus voi tulla aika, että jätän pois näitä sepelvaltimotaudin lääkkeitä, sitten kun elämä ei enää elämältä tunnu. Sitten näkee, olivatko ne tarpeen.

Parasta unta ja unipainetta antaisi ja ahdistusta vähentäisi sopivan vilkas/rauhallinen ja vuorovaikutteinen ja liikunnallinen elämä, jossa on jotakin tehtävääkin. Elämää ei vain kovin helposti pysty kaikin puolin itselleen sopivaksi  säätämään. Tunnen joitain onnekkaita ikäihmisiä, joilla ei ole mitään lääkkeitä, mutta useimpien meistä on pitänyt ottaa lääkkeitä elämänsä vakio- osaksi. Tunnen myös pari ikänaista, jotka saavat unta vain noin klo 23 - 3 tai 4, mutta kavahtavat ajatustakin mistään unilääkkeestä.

Ulkoilma virkistää, pienet purot lirisevät reitin varrella, linnut ovat jaksaneet taas tulla rakentamaan ja visertämään.Kuuntele kevätpuro!

Takkuinen päivä

Onpa sitkas aamu. Taivas on pilvessä, on viileämpää. Nuhjuinen ja väsynyt olo, vaikka olen nukkunut, heräillen tietysti kyllä. Kurkussa on vähän karheutta.

Unet pyörivät mielessä. Niissä oli serkkuja ja vieraita, äidin hautajaisiin meno, jotkut sekavat tarjoilut kodassa, kesken kaiken lääkäriin lähtö. Luotin, että mies pitää muistotilaisuudessa puheen, kun minä olen ajatellut vain tarjoilua.

Viikonloppuna oli mukavaa ohjelmaa ja ihmisiä, mutta nyt ei ole mitään. Jääkaappi on melkein tyhjä. Lähtisikö bussilla  kaupunkiin jumppaan ja samalla Lidliin, saisi kassit vähimmin kantamisin perille? Vai uimahalliin? Ei vedä mikään. Panin itseni kauppakassin kanssa liikkeelle mäen alla olevaan markettiin. En piristynyt yhtään. 

Yöllä heräsin kovaan lonkkasärkyyn. Oikea lonkka ei enää kestä pitkää makuuta sen päällä, mutta vasen olkapää ei taas hyväksy sitä puolta, etenkään kun kaaduin hiljattain suksilla jäiselle tielle olkapää edellä. Siinä sitä sitten hakee paikkaansa aputyynyjä asetellen. Mutta peukalon tyvinivelen leposärkyyn tuli sattumalta erikoinen apu. Olen jo pitempään pitänyt yöllä Thermoskin- sukkaa, kun se estää vasemman jalan outoja hermotuntemuksia tai levottomuutta lepoasennossa. Otan sukan yöllä pois, kun tuntuu kuumalta. Yhtenä yönä tulin panneeksi kipeän käden sukan sisään. Kipu lakkasi! Se konsti on toiminut edelleen, lämpö auttaa.

No niin, takkuinen päivä tänään. Onko teillä koskaan?

Olen ottanut kuvan kahdesta vuoresta asuinpaikoiltani, kummankin päällä linkkitorni, suomalaisen mittakaavan mukaiset vuoret. Toista ei kyllä kännykkäkamerani hakukone löydä  sanalla vuori, vaan pelto! Toinen sykäyttää kummasti, toinen ei. Ehkä sekin joskus. 

Pyhäistä rauhaa

Kyllä ihminen sopeutuu monenlaiseen, mihin on pakko sopeutua. Me neljäkymmenlukuakin muistavat tiedämme, että moninaisissa arjen  oloissa ihminen voi elää. Sairaudet ja katastrofit luovat oman maailmansa, jossa on elettävä. Sodan oloissa elää maailmassa moni, jollain tavalla siihenkin sopeutuen. Ajattelen usein säälien niitä tietyllä rintamalla päivästä toiseen taistelevia ja uupuvia. Rintamaelämään, kuten vankilaankin, voi tottua niin että aluksi on vaikeata osata elää normaalia elämää.

Varsinaisesti ajattelin kuitenkin näitä ihmisen elämän vaiheita. Osan niistä voi valita, kaikkia ei. Viime aikoina minusta on tuntunut, että olen sopeutunut hyvin yksinoloon. Viihdyn suorastaan välillä yksikseni. Luonnon läheisyys siihen ensisijaisesti  tarvitaan.  Kuuntelen Färsaarten jumalanpalveluksen jälkeen musiikkia, nyt lahjaksi saamiani Stabat Matereita. Luen, laittelen yksinkertaisia ruokiani, selaan nettisivustoja, osallistun keskusteluihin. Pidän ikkunat auki valoon, seuraan kevään hidasta etenemistä. Yksin jäätyäni kuuntelin sellaisia, jotka tuntuivat tyyninä elävän hiljaista elämäänsä, jotkut vilkkaampaakin, halusin ottaa mallia, oppia elämään uudenlaista aikaa. Tiedossa on, että uusien sopeutumisten ja rajoitusten lista tulee jatkumaan. Peukalon tyvinivelen kipu on alkanut estää kutomista.

Ei niin, ettei olisi monenlaisia huolen aiheita mielessä. Rukouslistani vain pitenee. Se on yhteydessä olemista ja kantamista moneen suuntaan.

Jos joku pelkää yksin jäämistä, niin haluan lohduttaa: Ihminen voi sopeutua. Monen vuoden jälkeen tuntuu kummalta tai kuin unelta, että olen joskus elänyt parisuhteessa. En osaisi enää. Tai toki sitä entistä tuttua. Joskus, harvoin, kuitenkin lehahtaa ympärille läsnäolon tuntu, kuin se toinen voisi juuri tulla sisälle, entinen olisi tätä päivää, liki viidenkymmenen vuoden malli jatkuisi. Se on hyvä olo, hetkellinen lahja, niinkuin joskus unikin.

Pääsiäisen ilo

Nyt olemme saaneet nauttia uskomattomasta valosta päivästä ja yöstä toiseen. Hanki kestää aamulla edelleen kelkan tai suksen. Tyttären koiran kanssa tehtiin juuri aamulenkki metsän renustamilla pelloilla. Aukeilla mailla lunta ei juuri näe.

Pääsiäinen on suosikkijuhlani. Musiikit, viikon tapahtumat murheesta iloon, keltaiset kukat, rahkaherkut ja mämmi, traditiot, kevään murtautuminen esiin juhlistavat sitä. Kirkkovuoden tapahtumat ja vuodenajat rytmittävät kauniisti vuoden kulkua. Hiljaisen viikon keskiviikkona oli lapsuuden kotikylän kirkossa kaunis, musiikkipainotteinen messu. Väkeä vain oli kovin vähän. Tutut virret veivät mielen vanhaan, vaatimattomaan, myöhemmin palaneeseen kirkkoon, jonka kyläläiset rakensivat nälkävuonna 1867 samalle paikalle, isoäitini isän pellolle. 

Trullejakin on nähty, mutta meillä ei käyty. Trullit virpovat, mutta lankalauantaina. Pääsiäiskokkoja eli -valakioita oli tiedossa muutamia. Tytär on jatkanut perheemme pääsiäisaamun perinnettä. Isojenkin lasten sängyn alta löytyy pääsiäismuna, joka on täynnä karkkeja.

Oikeassa paikassa

Olen oikeassa paikassa, ajattelen, kun katselen auringon kimallusta hangilla ja yön kuutamoita. Näkyvät ne kaupungissakin, mutta täällä ovat isompia, lähempänä. Olen hiihdellyt monena päivänä, kun ohut hanki kantaa hyvin. Olen käynyt kylässäkin suksilla, kun tie on liukas kävellä tai kelkka ei luista. Rauhallinen, luistava "hiihtokävely" ei rasita polvea niin kuin kävely eikä lumeen painuva sauva töksäytä olkapäätä niinkuin kävelysauva. Tämä on raikasta ja hauskaa. Itselleen pitää järjestää jotain mukavaa. Samalla voi seurailla eläinten jälkiä. Näin yhdessä kohtaa erikoista kuviota, kuin pitsikierroksia. En tiedä, mikä pieni eläin ne on piipertänyt. Valokuvien otto on hankalaa, kun valon ja häikäisyn takia ei näe kunnolla kameran kuvaa.

Poliittinen maailma elää kiihkeästi. Arvostan niitä, jotka panevat itsensä peliin ja kantavat huolta yhteisistä asioistamme, uskaltavat astua poliittisten ristiriitojen näyttämölle. Me passiiviset täällä katsomossa osaamme vain äänestää, jos sitäkään. 

Toivottavasti tiedämme aikamme suurissa liittymissä, mitä olemme tekemässä. Maanosamme on muuttunut entistä enemmän sotatalouden maailmaksi. Valtavat rahasummat kuluvat paitsi sodassa myös kaikenaikaisessa  varustautumisessa ja harjoittelussa. Nyt ei kukaan sano, että ne rahat tarvittaisiin muualla. Suru rauhanomaisen rinnakkainelon kuvitelman sortumisesta muuttuu kovaksi realismiksi.

Joel Haahtelan pohdiskelevassa kirjassa " Yö Whistlerin maalauksessa" on tähän liittyviä ajatuksia luotaava kohta. Sergei aloittaa, että Venäjä ei ole koskaan edennyt demokratian asteelle. Kuvakaappaus BookBeatin sivuilta: