Odotus

Joskus on olotiloja, joissa osaa vain olla aloillaan ja miettiä asioita, jotka valtaavat mielen. Se voi olla mukavaa muistelua, kuten minulla viime päivinä pikkutytön innostuneista  puuhista mummolan pihoilla, lumipelloilla ja huoneissa. Kuinka se ilahtui vohvelikankaasta ja omasta ompelurasiasta ja aloitti heti pujottelun!  On suuri ilo, kun molemminpuolinen pitkä odotus täyttyy.

Tai tässä on odotusta sukulaisen korona-altistuksen vaikutuksista. Sairastumista seuraisi asuntoni laina sairastuvaksi ja oma lähtöni takaisin maalle. Tänään, huomenna, perunko oman kiireettömän lääkäriaikani, pakkaanko laukun? 

Tai toisenlaista, lamaavaa sairaalan viestin odotusta. Ei osaa oikein ryhtyä mihinkään. Olen kokenut tämän ennenkin. Toivoo käännettä. On epätodellinen olo, kun tietää, että tuttu ihminen on tajuttomana hengityskoneessa ja on sitä ennen kärsinyt kovia kipuja. Kuinka näin voi olla, kuinka näin voi käydä? Onko tämä totta? 

Kokeeko hän nyt siinä tilassa jotain, niinkuin Eben Alexander, joka  kirjoitti kuolemanrajakokokemuksestaan kirjan Totuus taivaasta? Kulkeeko hänen sielunsa ihanien niittyjen tai vetten yllä perhosten siivillä? Kun mieheni oli rajalla ja sitten siirtyi yli, ajattelin, että siellä hänkin nyt leijuu, ihanasti sykkivässä toisenlaisessa kosmoksessa, jossa ei ole aikaa, koska kaikki on jatkuvasti yhteydessä kaikkeen. Hän oli tuonut kirjan viimeiseltä työmatkaltaan ja lukenut sen myös.

Eben Alexander palasi viikon tajuttomuudesta ja toipui ennalleen vaikean tulehduksen jälkeen. Tätä ihmettä odotetaan nytkin. Jos toisin on tarkoitettu, kaipa hänen edesmenneet  läheisensä ovat jo saaneet tiedon ja odottelevat portin lähellä, ovat kaikki vastassa siellä. 

Olen, muistan sairasta ja hänen perhettään, kuuntelen Jorma Elorinteen laulamaa levyä Meren tiedän. Olen itsekin kuin toisessa maailmassa.