Suruviesti

Aamulla se pelätty viesti tuli: -Hän nukkui yöllä pois. Puolentoista kuukauden ajan jatkunut,  pienen operaation komplikaatiosta alkanut kärsimys päättyi. Päättyi lahjakas, aktiivinen elämä kuin turhaan. Myös omaisten puolentoista kuukauden piina taittui. Alkaa asioiden järjestäminen ja toisenlainen aika. Kuoleman keskeisin olemus on sen lopullisuus. Siihen on vaikea uskoa ja tottua, kun useimmat muut asiat elämässä voivat muuttua ja kehittyä. Kaikki muistuttaa hänestä, joka ei enää mitään tarvitse eikä käytä, ei missään näy. Askeleet eivät koskaan enää kuulu ovelta. Puolison elämästä putoaa toisen osuus pois ja elämä tuntuu tyhjältä pitkän aikaa, varsinkin sitten kun välttämättömät asiat on hoidettu.

Kuinka lohdullista on ajatella, että siellä taivaan niittyteillä veljekset, kasvinkumppanit ja sydänystävät, nyt taas diskuteeraavat ajan kanssa tai ajattomasti, kuljeksivat kädet selän takana astellen, iloitsevat toistensa näkemisestä, onnittelevat toisiaan, että välttivät vanhuuden heikot vuodet. Kummankin elinikä oli 69 vuotta 5 kuukautta. 

Kuinka lohdullista olisi uskoa ja luottaa rakkaiden jälleennäkemiseen taivaan ilossa ja jumalallisen, ajattoman rakkauden ja kirkkauden  täyttämässä  mysteerissä. Usko on sitä, mitä pitää mahdollisena, on yksi uskon määritelmä. En tiedä, pidänkö  mahdollisena tuonpuoleista elämää, sitä että kaikki ei häviä kuolemassa, mutta hartaasti toivoisin niin olevan. Kun näkee elämän pakenevan ja kuoren jäävän, tuntuu että jonnekin se ihmisen sisin sisältö, ydin lähtee ja siirtyy. Että sielu ja sen kauneus ovat olemassa ja jatkuvat toisessa todellisuudessa. Se on kuva, joka eniten antaa lohtua kuoleman edessä.