Sanatonta viestiä

Usea kyläläinen  on kertonut katsovansa minun ikkunoihini nähdäkseen, olenko paikalla, onko säleverhoja liikuteltu. Se tuntuu minusta mukavalta. Minäkin katselen kävellessäni elämän merkkejä hiljaisella kylätiellä. Ihmisiä ei juuri näe, joskus autossa nostetaan kättä. Jäniksen jälkiä on paljon, kuinka nekin oikein talven pärjäävät? Nauhaketjujälki voi olla ketun, oravia hyppii puitten lähellä. Peurojen jälkiä ei ole näkynyt tänä talvena. Suden jälkiä en ole löytänyt. Asumattoman talon verhot ovat aina samalla tavalla. Pimeän aikana näkee valoista, ovatko vapaa-aikakäyttäjät tulleet paikalle, kesällä kuulee ruohonleikkurin tai moottorisahan äänet. 

Viime yönä on satanut paksusti lunta, mikä peittää entiset jäljet. Osanaapurit ovat lähteneet, kun pihatien lumi lepää koskemattomana. Iäkäs asukas on näköjään saanut kelkan kanssa haetuksi postinsa postilaatikosta tien toiselta puolelta.  Postiauto onkin siitä kääntynyt takaisin, meille asti ei autolla ollut tänään asiaa. Seuraavalle talolle ei varmaan tule enää paperista päivälehteä, kun postiauto ei ole koukannut laatikolle. 

 Tien laidassa näin  koiranjälkien vieressä askellusta, jota en ole ennen nähnyt, varpaat ulospäin kääntyvää. Ihme ja kumma, vastaan tuli nuori nainen kahden hienon koiran kanssa, koirat tempoivat naruissaan. Hän sanoi: -Koirat aivan järkyttyvät, kun täällä ei ole vielä koskaan kukaan tullut vastaan. Hän oli uusi asukas kilometrin päästä. Toivotin tervetulleeksi kylälle. Tuli pari lausetta sanallistakin viestintää.

Usein määränpääni on laavu, jonka kyljessä on nimivihko laatikossa. Siitä näkee, ketkä ovat hiljattain täällä liikkuneet. Viime viikkoina olen saanut panna yhtäläisyysmerkkiä oman nimeni alle, kun muita kävijöitä ei ole ollut. Laitan nimeni, jotta osallistun siten kylän niukkaan liikehdintään.

Päivä lyhenee, pehmeä hämärä ja lumi hiljentävät äänet entisestään. Hämäräkytkimellä toimivat ulkolyhdyt syttyvät yhä aiemmin. Keskikesän iltoina olen ajatellut, kuinka sen taas kestää, kun kahdelta jo hämärtyy. Sain äsken ystävän viestissä Kyllikki Villan runonsäkeen:  "Kuinka uskallan olla näin onnellinen sumuisessa marrasmaisemassa, lyhenevän päivän keskellä". Sitähän minäkin, siitä huolimatta että mieleni kantaa joidenkin ihmisten vakavia murheita ja repiviä taakkoja.

J.K. Kyllä niitä kauriita ja vastaavia näyttää kuitenkin olevan, kun nyt paksussa lumessa näkyy useissa kohdin teräviä sorkaeläimen jälkiä. Ne tulevat metsästä suoraan tien poikki. Autoilijat saavat varoa.

Vanhuusvalmennus?

Kolmas huone- blogin Ellinoora mainitsi termin  "yksinäiseen vanhuuteen valmentaminen".  Se sai minut miettimään, mitä se voisi tarkoittaa. 

Näen asian kahdelta kulmalta. Ensiksi: Leskeksi jääminen tai muutoin yksin eläminen. Toiseksi: Oman kunnon ja toimintakyvyn heikkeneminen.  Voiko näihin valmentautua ja varautua? Kuka voisi auttaa pohtimaan näitä asioita? 

Ajattelisin, että ensimmäinen asia on se, että uskaltaa ajatella näitä asioita. Olen tavannut ihmisiä, jotka torjuvat nämä vaikeat näköalat eikä niitä oteta koskaan puheeksi. Onko ennalta puhumisesta ja ajattelemisesta apua, en osaa kyllä sanoa. Kuitenkin esim. edunvalvontavaltuutus pitää tehdä silloin, kun on vielä toimintakykyinen. Minä pystyin hoitamaan tätini ja veljeni asiat pankkivaltakirjalla, jonka he olivat kumpikin omasta aloitteestaan minulle ajoissa tehneet. Nyt mahdollisesti vaaditaan  todistettua valtuutusasiakirjaa.

Voiko yksin jäämiseen varautua? Onko siitä apua, vai sopeutuuko ihminen aikanaan siihen, mikä kulloinkin kohtaa. Alkavatko puolisot tätä ajatellessaan hankkia taitoja, jotta osaisi hoitaa tai tehdä asioita, jotka toinen on hoitanut?  Ennalta murehtiminen ja pelkääminen ainakin vievät vain voimia tältä päivältä, mutta elämänkaaren vaiheiden tiedostaminen voi auttaa kulkemaan tyynemmin raskaitakin polkuja. Löysin  vanhan blogikirjoitukseni Vaelluksia ajassa helmikuulta 2015, vajaat puoli vuotta ennen mieheni äkillistä kuolemaa. Jotenkin siinä kirjoitushetkessä oli läsnä tietoisuus ihmisen pienuudesta elämänkulun vaiheissa ja se, että voi elää vain tätä päivää. Olen ajatellut, että tämä leskiblogini voisi jotenkin piirtää lukijoille tätä elämänvaihetta, jos se kohdalle tulee.

Nyt sotealueet mainitsevat yhteisöllisen asumisen vanhusten turvana. En tiedä, mitä se tarkoittaa, sitäkö, että asutaan muiden kanssa saman katon alla, mutta palvelut pitäisi saada kotipalvelusta. Perhehoito luo yhteisöllistä turvaa, mutta niitä on vähän ja sieltä pitää lähteä, kun sairastuu ja heikkenee. Vielä toiminnallisten ihmisten yksinäisyyttä lievittävät kyllä yhteisölliset talot, kuten Keski-Suomen  Ilonatalot. Niissä ei kuitenkaan ole kotipalveluja eikä ruokailuja. 

Miten varautua kunnon heikentymiseen? Tietysti ensimmäinen asia on koettaa ylläpitää kuntoa, erityisesti jalkojen voimia. Mutta se ei loppuun asti riitä. Asunnon kynnysten poisto, vessaan pääsy apuvälineiden kanssa, ulos pääsy rollaattorin kanssa tai  pyörätuolillakin, keittiön apuvälineet kipeiden käsien avuksi, suostuminen toisenlaiseen elämään kuin ennen vaikka siivouksen suhteen. Teillä on varmaan lisää keinoja. 

Mistä palveluja? Kunnalliset palvelut ovat etusijalla, mutta pelottavaa on niiden kutistuminen. Eräs tuttava sai kotiin erinomaista apua kotisairaanhoitajalta laboratoriokokeita ja  koronarokotuksia myöten. Mahtaisiko sitä nyt saada? Moni moittii kunnallisia ruokapalveluja, mutta moni niillä pärjääkin. Arvostan niitä, jotka perustavat yksityisiä kotipalveluyrityksiä. Toivottavasti niitä tulee runsaasti lisää.  He voivat tehdä kotona monenlaisia aputoimia. Kotitalousvähennyksen kanssa ne eivät välttämättä ole paljon kalliimpiakaan kuin kunnalliset. Pihatöihin voi löytyä kylätalkkareita tai muita yrittäjiä, ellei lähipiiristä löydy apua. Ympärivuorokautista apua saa yhä vähemmän, vaikka meitä on enemmän. Ikäihmisten kunto on tutkimusten mukaan kohentunut ja moni voi elää kotona pitempään kuin ennen.Turvaton elämänvaihe voi silti olla liian monen kohtalona.

Olen nähnyt läheltä, kuinka paljon toimintakykyistä avustajaa tarvitaan, kun itse ei enää osaa soittaa ja etsiä tarvittavia apuja. Siksi minäkin olen kirjoilla tyttäreni lähellä. Kuitenkaan ei haluaisi raskauttaa liiaksi läheisten elämää, jossa yleensä riittää haastetta muutoinkin.

Jokainen toivoo, että humeeti säilyisi ja jalat toimisivat, kunnes pääsisi nopeasti täältä pois. Elämän virrassa olemme kuin lastu laineilla. Kaikkea ei voi hallita. Muutokset voivat olla äkillisiä. En minä osaa kuin huokaista ja panna kädet ristiin.

Minua on viime viikkoina hemmoteltu television ruotsalaisilla dekkarisarjoilla Wallander sekä Beck. Ne näyttävät perättäin katsoessa elämänkaaren kulkua. Beckin vanhimmat jaksot ovat 1990- luvulta, Wallanderin parinkymmenen vuoden takaa. Päähenkilöt ovat ikäänkuin tuttuja ihmisiä, tunnen joidenkin esittäjien kohtaloitakin. Sarjojen vetonaulojen Lindan sekä Gunvaldin esittäjät ovat sortuneet huumeisiin ja Linda on kuollutkin. Viimeisissä jaksoissa komisariot ovat dementoituvia, sairastelevia, yksin asuvia, joita ei ole kiva katsoa, toisin kun heitä nuorina muutama vuosikymmen sitten. 

Minulle nämä ruotsalaissarjat tuovat mieleen parhaat nuoruuskesäni Tukholmassa, töissä vanhainkodeissa. Silloin osasin puhua ruotsia. Olen joutunut nuorentamaan päivärytmiäni, kun elokuvat alkavat vasta yhdeksältä!

Mökinmuorina

En oikein tiedä, mistä tämä mökinmuorin yksinkertaisen  elämän kaipuuni on peräisin. Lapsuudesta varmaan, mutta monelle vaikutus voi olla päinvastainen. Kahdeksankymmenluvulla hankitun ihanan, pienen saarimökkimme käyttö oli minulle helppoa, kun vain solahdin koko lapsuusajalta tuttuun muottiin, veden kantoon sisään ja ulos, puulämmitykseen, ulkohuussiin.

En ole ainoa lajissani. Mummonmökit- facebookissa on yli 30000 jäsentä. Osalla on pieni tupa, osa vasta haaveilee siitä. Muitakin samantapaisia sivustoja on. Elämä ilman mukavuuksia on monille tärkeätä. Mediassa esitellään usein pieniä koteja, joista osa on asuntovaunuja. Tällä hetkellä katsotaan paljon erästä Korpimuijan kanavaa, jossa korvessa yksin asuva nuori nainen nostaa kaivosta vettä ja hakkaa halkoja  Yhteistä tässä genressä on asumisen pienuus ja yksinkertaisuus. Vastakohtana ovat suuret, viimeiseen asti koneistetut ja automatisoidut asunnot.

Motivaationa monella on luonnonmukaisuus ja pärjääminen ilman sähköä mahdollisissa kriisitilanteissa. Minäkin haluaisin tänne ulkohuussin, lähinnä varalle. Pitäisi löytää sille  rakentaja. Tässä talossa on kyllä perusmukavuudet, enkä ole niitä poistamassa.

Takan käyttö ruuanlaittoon tuo mieleeni isoäidin, joka ikänsä teki ruuan avotakassa tai leivinuunissa. Täällä ei ole kumpaakaan, mutta takkapesässä hautui viime yönä erittäin maukas hirssipuuro. Seuraavaksi kokeilen liha- juurespataa.

Näin taas facebookin susivaroitussivustolla merkinnän jäljistä aivan pihapiirissäni. En ole itse erottanut suden jälkiä. Olen taas kävellyt pimeässäkin otsalampun kanssa. Eiköhän susi karta sellaista kulkijaa? Iso karhun läjä oli vajaan kilometrin päässä muutama viikko sitten. Lapsena ei metsää tarvinnut pelätä tai varoa.  Metsä oli mieluinen leikki- ja marjapaikka, murrosiässä rauhoittumispaikkakin. Puut seisovat tässäkin lähellä levollisina, maasta taivasta kohti kasvaen,  vuosikymmenten rauhaa huokuen. Karhu nukkuu nyt, susi kulkee jossain pitkin metsiä.

Marraskuun päiviä

   auringonkukkapelto

Kostea harmaus ja pimeys jatkuvat päivästä toiseen. On kuitenkin hyvä  hengittää ja kävellä ulkona. Syrjäkylän ilma on puhdasta ja raikasta. Muuta savulaskeumaa ei ole kuin parin talon tienoilla  mahdollisesti leijaileva takanpolton hyvä tuoksu. Marraskuinen maisema lepää sumussa. Ihmettelen, että pihan pensaissa ovat lehdet tallella. Purppuraheisiangervo ei ole pudottanut yhtään lehteä.

Joinakin päivinä en näe ketään, jonain päivinä kävelen lapsuusystäväni kanssa. Joskus on monta puhelua päivässä, jaetaan elämän hyvää ja huonoa. Juhlahetki on viikottainen videopuhelutunti ystävän kanssa. Joskus en puhu sanaakaan koko päivänä, ellen sitten ihan harjoituksen vuoksi itsekseni. Erakkopäivän iltana on hyvä avata televisio ja nähdä ihmisiä siellä.

 Lukeminen tai kirjan kuuntelu on näiden päivien pääasiallinen viihdyke. Tällä hetkellä vietän aikaa peräpohjalaisen murteen Lapissa, Kari Kaulasen Kuuramäki-sarjan myötä, tai Bergen-Belsenin keskitysleirissä Hannah Pick-Goslarin kanssa, kirjassa "Ystäväni Anne Frank". Myöhäisinä hetkinä kuuntelen Anthony Doerrin maineikasta  kirjaa " Kaikki se valo, jota emme näe". Kaikki kirjat kertovat sota-ajasta. Muunlaisia ei käsiini ole pitkään aikaan tullutkaan. Useimmiten luettavana on yksi kirja kerrallaan, mutta nyt kirjastoauton oikeat kirjat ovat nettikirjojen lisänä.

Odotin kovasti Marika Riikosen kirjaa "Yksin, kiitos". Se nostaa elämäntavan vaihtoehdoksi yksin elämisen ja viihtymisen vaihtoehdon, itse valittuna tai elämän käänteissä toteutuvana ja hyväksyttynä. Se kuvataan vastakohtana parisuhteessa elämisen ensisijaiselle, ikäänkuin pakolliselle, normaalina pidetylle mallille. Yksin elämiseen tai yksinolon tarpeeseen liittyy usein jonkinlaista häpeää. Kyllä kirja on kiinnostava ja nostaa esiin tärkeän asian, mutta se on kirjoitettu kovin subjektiivisesti ja syyttelevästi. Laajempi, objektiivisempi käsittely olisi tervetullutta. Moni ihminen tarvitsee jaksaakseen myös yksin olemista ja omaa reviiriä. Moni yksin elävä kokee sen elämäntavan  sopivan itselleen eikä haluaisi vaihtaa sitä toisenlaiseksi, (paitsi jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi).

Karhunpesässä

Päivä valkenee himmeän harmaan sumuiseksi. Jo iltapäivällä alkaa hämärtyä. Vielä seitsemän viikon ajan päivä lyhenee. Lämpötila on noussut lämpöasteiksi. Viidentoista sentin lumikerros alkaa sulaa. Lumilapion levyiset pihapolkuni sulavat ruohoisiksi. Katolta alkaa kuulua muksahtelua. Lumet vierivät alas. Voin vielä päästä kokeilemaan uutta teleskooppivartista räystäskourun puhdistajaa. 

Päivä kuluu  hiljaisesti. Haen puita vajasta, teen tulia puuhellaan ja takkaan, kypsennän uuniperunoita takan hiilloksessa, lueskelen, kuuntelen radiosta pyhäinpäivän ohjelmia, käyn kävelemässä ennen pimeää. En pääse hautausmaille viemään kynttilöitä. Sytyttelen niitä kotona. On Pyhäinpäivä, ei mikään muun niminen päivä.

Töissä ollessani haaveilin keskitalvesta karhunpesänä, jolloin voisi vetäytyä talviunille. Nyt se on mahdollista. Tosin en ole kaamosuupumusta tuntenut sen jälkeen kun aloin säännöllisesti käyttää d- vitamiinia, 20- 50 mg. Elämän piiri pienenee pimeän myötä, supistuu, liikkumisaika lyhenee keskipäivän kohtaan. Ei lähdetä pyöräilemään iltaseitsemältä. En ole susien pelossa juuri liikkunut pimeässä kuten ennen. 

Tupa on lämmin, karhu on pesässään, pimeä kiertyy sen ympärille ellei kuu ole valaisemassa.