Sydänsairaalassa

Olipa tässä vierailu Sydänsairaalassa. Hengästymisen, liiallisen hikoamisen ja väsymisen takia sain lähetteen varjoainetutkimukseen. Pallolaajennuksista on kulunut seitsemän vuotta. Tällä kertaa katetri onnistui pääsemään ranteesta perille asti. Ei löytynyt toimenpiteitä vaativia tukoksia, Luojan kiitos. Vähän jäi kaivertamaan lääkärin lausuma epätarkoista kuvista, mutta mittari kertoi vain lievästä kaventumisesta. Kuusi tuntia olin sairaalassa. Piti odotella verenvuodon tyrehtymistä sisäänmenolaskimosta ja varoa rasittamasta kättä jälkeenpäin.  Kahvitarjotin tuotiin eteen lähtöä odotellessa. 

Edellisen operaation kaltaisia komplikaatioita ei ole ilmennyt. Uutta oli kolmen alueen yhteinen konsepti sydänsairaala sekä OmaSydän- sovellus, jonka kautta asiointi sujui kätevästi ja jatkoakin on. Kyllä siinä aina jotakin pysäyttävää on, kun käydään sydämessä. 

Vastausta liikkumisongelmiin ei tässä löytynyt.Terveyskeskuksessa hoitaja kertoi, että hänellä on samanlaista ongelmaa. Kun hän valittaa sitä työkavereilleen, nämä sanovat: -Sulla on huono kunto. Kai minullakin on. Kuntosalille pääsisin helposti ja halvalla uimahallin yhteydessä, mutta se ei tahdo  huvittaa. Vesijumpassa käyn mielelläni eikä siellä edes hengästy niinkuin kävellessä. Kun lihaskato alkaa kolmenkympin jälkeen ja viidenkympin jälkeen kato alkaa kiihtyä prosentista useaan prosenttiin vuodessa, on sitä tässä iässä tapahtunut jo merkittävästi. Vaikka liikun päivittäin, on voimaharjoittelu ollut olematonta. Statiinit voivat myös aiheuttaa lihasheikkoutta ja kipuja.

-Eihän sitä tämänikäiset muorit ennenvanhaan muuta tehneet kuin nousivat välillä sängynlairalle istumaan, sanoi ystäväni. Vähän enemmän toivoisi tässä vielä.

Unelias päivä

Hiljaisen harmaita marraspäiviä. Lyhyt ja himmeä on päivänvalon aika, pimeä tulee pian. Lyhtykynttilä syttyy parvekkeella jo neljältä.  Olo on usein unelias, kuin nukkuneen rukous. Nukun päiväunet. On suorastaan suloista oikaista lounaan jälkeen sohvalle, vetää villashaali päälle ja jättää äänikirja juttelemaan unisaatteeksi. Jos on nukkunut pitempään kuin hetken, olo on tokkurainen. Nukkumaan menoaikaan melkein virkistyn, puuhaan jotain, lykkään nukkumaan menoa kuin lapsi. Katselen  parvekkeelta vastapäisen kerrostalon ikkunoita. Osa ikkunoista pimenee jo kahdeksan jälkeen, ennen kymmentä ovat kaikki ikäihmiset sammuttaneet valonsa.

Kaihikin himmentää näkymiä, mutta julkisen puolen leikkaukseen pääsy ei ole ajankohtainen. Uusilla laseilla näen vielä melko hyvin, kun lopulta päätin hankkia ne. Tuli kahdet lasit taittokorjauksin hintaan 1500€, mutta yksiä ei saa puolitetulla hinnalla. Loppuelämän lasit uskoakseni, siniset ja punaiset. Loppuelämän tavarat lie jo muutoinkin liki hankittu. Eikö ole kumma, ettei tämä toistuva ajatus hätkäytä sen kummemmin. 

Viikot kulkevat, dosetin täyttö on ajan mittana. Tekemiset ovat pienentyneet, mutta sitä ei juuri huomaa,  jos voi elellä oman mittansa mukaan. Tämänkin iän parasta on oma hyvä arki. Jokin pieni suunnitelma ilona, vaikka käsillä tehtävä joululahja. On onni, jos niin saa rauhassa elellä. Miljoonat ihmiset, joukossa vanhuksia, ovat joutuneet jättämään kotinsa ja ovat tällä hetkellä pakolaisreiteillä turvaa etsimässä.

Sopeutumista

   
   

  Ensilumi

Vuosi sitten olin asettunut koko talveksi maalle vanhaan taloon. Pimeys ympäröi tuvan, mutta ei se minua pelottanut. Halusin kokea  koko vuoden hiljaisessa syrjäkylässä ja olin antanut kaupunkikotini tarvitsevan käyttöön. Asetuin lämmittämään puuhellaa ja takkaa, kävelemään päivänvalolla pientä lenkkiä. Viihdyin hyvin seuraamassa päivän pituutta ja säiden vaihtelua. Tulien edessä kykkimisten haittaseuraus oli muuten silmälasien pinnan pilaantuminen. Sellaisesta ei ollut koskaan varoitettu.

Nyt olen asettunut pieneen kaupunkikotiini. Täältä katsoen tuntuisi vähän rohkealta olla syrjäisessä talossa pimeänä aikana yötä päivää yksin. Elokuussa istuskelin siirtymismietteissä ulkorakennuksen kuistilla mieli haikeana. Kuinkahan sopeudun tästä väljyydestä kerrostaloon, ajattelin. Se on sujunut aivan helposti. Mahdun hyvin elämään tässä tilavassa yksiössä, kun siinä  on toimiva  pohjaratkaisu. 

Vuosi sitten tunsin itseni tarpeeksi terveeksi ollakseni 200 km päässä terveyskeskuksestani. -Nyt ollaan terveenä, sanoin itselleni. Täällä kuljen terveysaseman ovien ohi päivittäin ja olen yllättäen ollut sisällä päivystyksessäkin ja saanut lähetteen jatkotutkimuksiin. Niiden ajasta ei vielä ole tietoa.  Epävarmuus sydämen tilasta tekee varovaiseksi. Seitsemän vuotta on kulunut pallolaajennuksista. En oikein usko, että tämä huoli olisi aiheellista, mutta en uskonut edelliselläkään kerralla. Nyt on kuitenkin hyvä olla tässä paikassa. Hätätilanteissa apu haetaan kuitenkin samalla tavalla maalla ja kaupungissa, 112 avulla.  Avun tulon nopeus voi olla samaa luokkaa. Näin ajattelin siellä viime talvenakin. Ei täälläkään seinänaapureita hälytellä.

Ihmisen pitää sopeutua. Koetan ajatella, että tämä on nyt kotikaupunkini, asun täällä, tässä on kaikkea lähellä. Kuu näkyy täälläkin ja kirkossa oli kaunis pyhäinpäivätilaisuus. Liekö ensimmäinen kerta, kun jätin  kuuntelematta messun Lapualta. Jouluksi on kyllä suunnitelmat,  lastenlasten oikea joulu kun alkaa kuusen haulla metsästä.