Sopeutumista

   
   

  Ensilumi

Vuosi sitten olin asettunut koko talveksi maalle vanhaan taloon. Pimeys ympäröi tuvan, mutta ei se minua pelottanut. Halusin kokea  koko vuoden hiljaisessa syrjäkylässä ja olin antanut kaupunkikotini tarvitsevan käyttöön. Asetuin lämmittämään puuhellaa ja takkaa, kävelemään päivänvalolla pientä lenkkiä. Viihdyin hyvin seuraamassa päivän pituutta ja säiden vaihtelua. Tulien edessä kykkimisten haittaseuraus oli muuten silmälasien pinnan pilaantuminen. Sellaisesta ei ollut koskaan varoitettu.

Nyt olen asettunut pieneen kaupunkikotiini. Täältä katsoen tuntuisi vähän rohkealta olla syrjäisessä talossa pimeänä aikana yötä päivää yksin. Elokuussa istuskelin siirtymismietteissä ulkorakennuksen kuistilla mieli haikeana. Kuinkahan sopeudun tästä väljyydestä kerrostaloon, ajattelin. Se on sujunut aivan helposti. Mahdun hyvin elämään tässä tilavassa yksiössä, kun siinä  on toimiva  pohjaratkaisu. 

Vuosi sitten tunsin itseni tarpeeksi terveeksi ollakseni 200 km päässä terveyskeskuksestani. -Nyt ollaan terveenä, sanoin itselleni. Täällä kuljen terveysaseman ovien ohi päivittäin ja olen yllättäen ollut sisällä päivystyksessäkin ja saanut lähetteen jatkotutkimuksiin. Niiden ajasta ei vielä ole tietoa.  Epävarmuus sydämen tilasta tekee varovaiseksi. Seitsemän vuotta on kulunut pallolaajennuksista. En oikein usko, että tämä huoli olisi aiheellista, mutta en uskonut edelliselläkään kerralla. Nyt on kuitenkin hyvä olla tässä paikassa. Hätätilanteissa apu haetaan kuitenkin samalla tavalla maalla ja kaupungissa, 112 avulla.  Avun tulon nopeus voi olla samaa luokkaa. Näin ajattelin siellä viime talvenakin. Ei täälläkään seinänaapureita hälytellä.

Ihmisen pitää sopeutua. Koetan ajatella, että tämä on nyt kotikaupunkini, asun täällä, tässä on kaikkea lähellä. Kuu näkyy täälläkin ja kirkossa oli kaunis pyhäinpäivätilaisuus. Liekö ensimmäinen kerta, kun jätin  kuuntelematta messun Lapualta. Jouluksi on kyllä suunnitelmat,  lastenlasten oikea joulu kun alkaa kuusen haulla metsästä.