Keidas erämaassa

Iloiset synttäripuuhat ja juhlat  loivat muutamaksi päiväksi keitaan ahdistavan maailman sisälle. Lapsella on omat kasvuprosessinsa, ilonsa ja surunsa, tulevaisuutensa ja menneisyytensä. Miten hartaasti toivookaan onnellista lasta katsellessaan, että hän ja jokainen lapsi saisi kasvaa turvallisessa maailmassa ja kasvaa rauhassa omien mittojensa mukaan.

Tunnen pettymystä, vihaa ja pelkoa rauhan murtumisesta sodan lakien maailmaksi. Koko ajan jossain on sotaa, mutta Eurooppaan liittyvä tekee siitä todellista meille. Usko naapurien rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ja luottamukseen Euroopassa osoittautui hataraksi kuvitelmaksi ja sinisilmäisyydeksi. On vaikea hyväksyä, että ihminen on edelleen olio, joka ottaa oikeuden sytyttää  sotia ja tuottaa toisille suunnatonta tuskaa. Luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos riittäisivät. On ikäänkuin pettyneesti hyväksyttävä, että sota on osa ihmisen elämää maapallolla.

 Hintaa maksavat lukuisin keinoin kaikki jollakin tavoin, ja  sodan alle jääneet totaalisesti. Kaikki maat käyttävät suuret varat sotavarusteluihin. Jossakin kohdassa aina  väkivalta purskahtaa pintaan ja hankittuja aseita käytetään. Nuoret miehet joutuvat uhraamaan henkensä tai terveytensä, lapset menettävät isiään sodan alttarille. Ääretön yksinvaltius luo tilan mitään kaihtamattomalle kostolle tai fantasialle. Rikkauksia haalineet ja piilottaneet pärjäävät, tavallinen kansa kärsii molemmin puolin. Pahuuden voimien valta tuottaa voimattoman pettymyksen tunteen. Yllättävän monella on näky ja vakaumus  toimia auttamisen rintamalla hyvyyden voimina.

Salliiko Jumala pahaa?

Olen jutellut muutaman ihmisen kanssa, joilta pahuuden ongelma on vienyt uskon hyvään, kaikkivaltiaseen Jumalaan ja koko Jumalan olemassaoloon. Jumala ei voi olla yhtä aikaa hyvä ja kaikkivaltias, kun järkyttävää pahaa tapahtuu ja jos Jumala on se joka sen sallii. En ole osannut vastata, kun en hallitse teologian alkeitakaan, vaikka olen ikäni kirkossa käynyt.

Tätä teodikean ongelmaa ovat jumaluusoppineet käännelleet monella tavalla vuosisatojen aikana. Ihmisen vapaa tahto tuottaa pahaa ja viimeisellä tuomiolla Jumalan voima näkyy pahojen tuomitsemisessa.

Illalla ahdistuin Mariupolissa saarroksissa ja piiritettyinä olevien 300000 ihmisen ahdingosta, veden, ruuan ja lämmön puutteesta ja pommituksista. Moniko vauva ja äiti ja lapsi  siellä on jo kuollut nälkään ja janoon? Menin pitkästä aikaa messuun, kauniiseen, puiseen  leirikeskuskappeliin, kuullakseni vastauksia tähän monia vaivaavan kysymykseen. Enpä kuullut mitään pahuuden ongelman käsittelyä, vain tavanomaista vaisua liturgiaa. Lohtuvirret olivat kyllä kauniita, hyvyyden voimaa ja vahvaa varustusta ja ehtoollinen tuntui vahvistavalta.

En tiedä, salliiko Jumala pahan, mutta pahuus on maailmassa ja voi tiivistyä koskemaan meitä jokaista, sotakin lähes jokaista sukupolvea. Kärsivä, hyvä Jumala on tukenamme kuin terapeuttinen tukihenkilö ja lohduttaja. Se toimii ainakin meillä, jotka olemme pienestä alkaen omaksuneet näkymättömän, taivaallisen henkilökunnan olemassaolon. Lopussa pahuus voitetaan, sen lauseen tämän päivän pappi sanoi. Silloinko vasta  kaikkivaltius ilmenee?

Tämä kevät

Onpa ihana nähdä vapaata vettä! Se merkitsee vapautta talven kahleista. Vaajavirta on jo sulattanut jäänsä virtaavilla paikoilla. 

Mitä ajattelimme kuukausi sitten, kun sota ei varjostanut mieliämme? Tuntuu, että elämä oli keveämpää ja sen raamit pehmeämmät.

Nopeasti mieli kutoo uusia kuvia, luo uhkakuvia tahtomattaan. Kaupunkikodin lähistölle aletaan rakentaa korkeita kerrostaloja. Menisinkö asumaan ylimpään kahdeksanteen kerrokseen? En, sinnehän pommit osuvat ensiksi. Missä on turvallisinta asua? Ei ainakaan lentosotakoulun tai varuskunnan lähellä. 

Ei pitäisi päästää mieltään laukkaamaan tällä tavalla. Tuntuu, että kirjoista lukemani sotakokemukset ja television uutiskuvat kietoutuvat nopeasti uudeksi maailmanhahmoksi.

Vaan vesi virtaa ja sulava lumi tuoksuu auringossa kuten viime vuonnakin.

Aamukävelyllä lainakoiran kanssa

Eivät sovi yhteen KGB-upseerien vakoilumaailmankuva ja luottamusyhteiskunnan toimintamalli. Valheellinen historiankirjoitus  ja totuuden haku eivät kohtaa. Ne ovat niin kaukana toisistaan kuin Ukrainan vilja- aitan runnellut pellot ja kaupungit ja lumivaipan alla uinuvat maisemamme. Joka sukupolvi uskoo, ettei sotaa enää voi tulla, niin kolmekymmenluvullakin. Taustalla pyörivät varustautumisen pyörät hyvässä ja pahassa. Rukouksen aallot kohoavat taivasta kohti. Kuuleeko kukaan?

Sota mielissämme

Yhä enemmän viihdyn täällä syrjäkylän rauhassa. Katselen päivän pidentymistä, säätiloja,veden tippumista räystäältä, yllätyn kuutamosta, virkistyn auringosta hangella, tapaan kyläläisiä. Kylänmies teki latukoneella lähipelloille puolen kilometrin ladun, jota olen aamukylmillä kiertänyt. Vielä pystyn täällä yksin olemaan. Välillä pitää lähteä hoitamaan muita asioita.

Kyläillessä puhutaan sodasta ja sen syistä, sen kauhistuksista, valheista, kärsimyksistä, pahuudesta ja oman maan sodan riskistä. Joku oli kysynyt jodia apteekista, joku miettinyt pakoon lähdön mahdollisuuksia. Minusta tuntuu, että täällä on minun turvapaikkani, josta en lähtisi enää minnekään, vaikka pitäisikin. Tänne kutsuisin lapsiakin, jos hätä uhkaisi eteläisempää maata. Turvaroolia me alunperin miehen kanssa ajattelimme, kun tämä paikka tuli eteemme.  

Luin, että joditableteista ei ole ikäihmisille hyötyä radioaktiivista saastetta vastaan, lapsille ja nuorille kyllä. Hätävaraa en ole hankkinut. En usko, että Suomeen hyökättäisiin. Ainakaan nyt.

Elämän turvaperusteet ovat muuttuneet siitä, mitä ne ovat olleet minun sukupolvellani.  Lapsuudessamme sota-aika  oli kyllä elävästi lähellä ja kylmä sota kylmäsi. Silloiset päättäjät luovivat viisaasti eikä riski aktivoitunut. Mikä olisi nyt viisautta? Ukrainan lapset, naiset ja vanhukset tuovat mieleen Karjalan evakkokuljetukset. Miehet ovat puolustamassa maata ulkoista hyökkääjää vastaan. Syyrian alueen toisenlaisen sodan pakolaiset olivat nuoria miehiä ja suhtauduimme heihin eri tavalla kuin näihin perheisiin. Nyt eräälle paikkakunnalle oli tullut ukrainalaisten mukana sellainen nuorten miesten ryhmä, jonka ulkonäkö oli aikaisempien pakolaisten mukainen. Ehkä rajojen ylitys on pakolaisvirrassa väljempää. Parempaa elämää hekin etsivät, sanon siirtolaissukuun kuuluvana.

Toisen murroksen aiheutti korona. Ihmisten toimintakyky ei olekaan niin omassa hallinnassa kuin ehkä luultiin. Virus voi rapauttaa kaikki suunnitelmat. Vielä ei tiedä, muuttuuko sosiaalinen käytöksemme.

Kolmas murros on ilmastonmuutos, joka tuo arvaamattomia riskejä elämälle. Nämä elementit koskevat erityisesti nuoria ja lapsia, heidän maailmankuvaansa, tulevaisuuttaan ja turvallisuuttaan. 

Pelkoa, sotaa ja uhkaa on kyllä historia täynnä. Ihminen on raaka olento. Jos se ei saa hyvällä, mitä haluaa, ottaa pahalla. 

Sodan varjossa

Luonnossa on rauha. Valkoinen, puhdas lumi kiiltelee kevättalven auringossa, luo hankikeliä lämpötilan liikkuessa nollan molemmin puolin. Päivän pimentyessä yöksi taivas tulee täyteen kirkkaita tähtiä. Niinkuin ennenkin.

Kevään edistymistä ja koronasta vapautumista odottivat ukrainalaisetkin, mutta tulikin sota, pommit, räjähdykset, poikien ja isien lähtö sotimaan. Tuli kotoa lähtöjä, kaiken jättämistä taakse, raskasta pois pyrkimistä. Onko lapsen unilelut mukana, katoaako tutti, mistä ruokaa? Piiritettyinä olevat ovat ilman sähköä ja vettä kylmässä keväässä.

Oma mieli on ristiriidassa rauhallisen ympäristön, uutisten ja  tulevaisuuden uhan alla.

Moni olisi kaivannut jo lepoa pitkän koronauhan takia, niin ukrainalaisetkin. Raskasta on niillä, joilla on näiden asioiden lisäksi muuta akuuttia murhetta tai pelkoa.

Minä tulin maalle ja levitin pöydälle merkkausliinatyön. Aikomus on kirjoa se nuorelle lahjaksi, kokeilla pitkästä aikaa sellaista käsityötä. Televisio kertoo vieressä raskaita, ahdistavia uutisia, minä yritän tehdä kaunista jälkeä.

-Ei kannata murehtia etukäteen ja pilata elämäänsä. Jos pahaa tapahtuu, se on sitten ihan tarpeeksi kauheata, tiivisti mieheni elämänkokemustaan vaikeiden sairauksien jälkeen.

Uutiset kertovat ällistyttäviä, kauhistuttava asioita. Tietysti mekin olemme sotapropagandan varassa, mutta totaalinen  valheinformaatio puhuttaa ja kauhistaa.  Miten tätä maailmaa voidaankaan johtaa! Pahuus puhkeaa monimutkaisista motiiveista. Meidän rauhanajan lasten on vaikea uskoa, että sota voi tulla meitäkin lähelle.

Ehkä ei pitäisi seurata uutisia koko päivää, kuunnella kaikkia mielipiteitä ja spekulaatioita ja rasittaa hermostoaan. Parempi on panna kädet ristiin ja myös tehdä jotain. Ihailen niitä, jotka lähtevät hakemaan evakkoja tai keräävät tavaraa tai valmistautuvat majoittamaan. Rahaa keräyksiin voi jokainen laittaa. Ja tehdä välillä jotain tavallista. 

Me panimme tyttären kanssa taas kerran Torpan tuvan uuteen järjestykseen, parempaan kuin ennen. 

Mutta ei voi mitään, että yöllä herätessä ajatukset pyörivät siellä sodan keskellä olevien tuntemattomien ihmisten kauhuissa. Olen tänä talvena lukenut useita Suomen viimeisiin sotiin liittyviä kirjoja ja eläytynyt evakkokertomuksiin. Lapin ja Karjalan reittejä on kuvannut moni. Hiljattain luin kauhavalaisen Merja Mäen "Ennen lintuja". Parhaillaan menossa on Lotta-Sofia Haahkon "Kahvia ja karjalanpiirakoita". Evakkotaival on kirjoista tuttua, mutta sen karu todellisuus tulee tutuksi hyvin monille.